lauantai 8. marraskuuta 2014

Ryövärinluola, huikea elämys meren rannalla!




On hassua, että kohde, mikä sijaitsee alle puolen tunnin ajomatkan päässä kotoa, on saanut odottaa usemman vuoden sen tietoisesta havaitsemisesta lähtien, vaikka samana ajanjaksona on koluttu ahkerasti luolia, linnavuoria ja muita suomalaisen luonnon ihmeellisyyksiä aktiivisesti läpi, kaukaakin.
Suurin syy Ryövärinluolan hyljeksimiseen on kuitenkin ollut tietoisuus sen sijainnista; ahtaasti asutetun kesämökkisaaren keskusta ei ole tuntunut kiinnostavalta, kun tarjolla on ollut suurta luontoa ja väljyyttä. Hämäränä marraskuisena lauantai-iltapäivänä, kun kauas ei enää ehdi, annamme uteliaisuuden voittaa, ja suuntamme kohti Kuusistoa ja Rövarholmaa.
Sillä seurauksella, että nyt meillä on todellinen lähiseutuseikkailukohde, missä tullaan pistäytymään varmasti usein!

Meille on muodostunut käsitys, että saarelta ei välttämättä löydy autolle soveliasta parkkipaikkaa, jotenka jätämme sen suosiolla mantereen puolelle, Vuolahdentien ja Rövarholmantien risteykseen, missä postilaatikkorivistön vieressä on yleiseen pysäköintiin sopivaa tilaa parille autolle (myös asuntoautolle).
Kävelymatkaa täältä luolalle on kilometrin verran, ja tuntuu ehdottoman hyvältä ratkaisulta kävellä se, ja nähdä ja aistia kunnolla seutu, mitä ollaan tutkimassa.
Vanhojen tammien, niittyjen, punaisten torppien  ja perinteisten kesämökkien joukkoon on asettautunut arvokkaan oloista uudisrakennusta, ja pieni puusilta johdattaa havumetsää kasvavaan saareen, missä Rövarholmantieltä käännytään Ryövärintielle.
Ryövärintien t-risteyksessä, erikoisen hienojen portin-tolppien kohdalta käännytään oikealla, ja kohta näkösälle tulevan pienen hiekkakentän kohdalta voidaan nousta suoraan ylös kallioille, tai helpompana reittinä jatketaan oikealla metsään jatkuvaa tietä hetken verran, kunnes vasemmalle kohti kallioita kääntyy pieni polku.

Vuolahdentien ja Rövarholmantien risteyksen parkkipaikka. Muutama kilometri ennen tätä  on SFC-Kuusiston jäsenalue, joten vallan mainio retkikohde karavaanareille.





Sateisen syksyn päätteeksi kalliot ovat todella liukkaat, ja jollei ole tarkkana, liukuu jäkälämaton kanssa alas pitkän matkaa. Vaikka hetki sitten ollaan kuljettu keskellä tiheää asutusta, tuntuu maisema yhtäkkiä yllättäin hyvinkin erämaiselta. Kauniisti kaareutunut kelo, koskematonta metsää ja syvänvihreää sammalta. Kukkulan huipulta maisemat kauas saaristoon, eikä äänen pihaustakaan mökeiltä. Marraskuu tuntuu oivalta valinnalta tälle kohteelle!

Jännitys alkaa kihelmöidä, kun tajuan, että emme tiedä mikä meitä odottaa, mutta sen, mikä odottaa, on kerrottu olevan hienoa ja salaperäistä; luola, merelle avautuva rotko ja tarinat muinaisista merirosvoista.
Yhtäkkiä kallio edessämme repeää, ja polkumme jatkuu repeämän yli, pientä rotkon väliin kiilautunutta kiveä siltana käyttäen. Mutta hetkinen, varovainen kurkistus alas oikealla ja alas vasemmalla, ja sitten toteamus, tämän on oltava se, mitä etsimme!
Allamme lymyävä, maan pinnan tasolla hyvin kapea halkeama näyttää syvältä ja kiehtovalta sileäksi leikattuinen seinämineen, mutta se on varma, ettei alas pääse tästä.
Päätämme ylittää railon, ja lähteä seuraamaan sen reunaa alamäkeen, pudottautumispaikkaa sen syvyyksiin etsien.
Kun tarkoitukseen sopiva paikka löytyy, teemme kaksi havaintoa; kameran akku vilkuttaa tyhjää eikä vara-akkua löydykään repusta, ja että olemme kavunneet alas kohdasta, mistä rotkoluolaa pääsee kulkemaan kumpaankin suuntaan, kohti merta ja kohti kukkulan huippua.

Silta yli rotkom, alla on tyhjää monta metriä.

Tuolla pohjalla on etsimämme, mahtava merirosvojen rotkoluola!
Maan alle ykkösosuudelle. Koira ei ole ihan varma haluaako se tehdä yhteistyötä isäntäväkensä kanssa, mutta suomenlapinkoira ON sopeutuvainen!

Päätämme olla hermostumatta akusta, mutta toivomme sen rittävän edes muutamaan otokseen, ja suuntaamme ensin kohti merta, jotta ehtisimme nähdä sen valoisassa, toisen suunnan luolasta voi mainiosta koluta pimeälläkin.
Reittimme alkaa suuren lohkareen alitse pujottautumisella ja sen ykkösosuus päättyy sopivankokoisesta aukosta maan päälle putkahtamiseen. Väliin jää kapeita sileitä rotkomaisia osuuksia, pyöreitä ja ropolaisia luolan seinämiä, aukkoja taivaseen sekä haaste juuri ennen ylösnousua; kapea kallionreunama, mille itsensä pitää singota ja mitä pitkin, luolan toisesta seinästä kädellä tukien on edettävä suuaukolle. Tämä on ainoa kohta missä minua pelottaa, ja olen iloisen ylpeä selviydyttyäni siitä, mutta paluuta sitä pitkin en halua tässä vaiheessa ajatella...






Ykkösosuuden pelottavin kohta.


Kohti päivänvaloa.

Tuolta tullaan ulos ykkösosuutemme luolasta..

Kohta missä putkahdimme ulos luolasta, ei todellisuudessa ole maan pinnan tasolla, vaan syvänteessä, mistä voi kiivetä maan tasolle tai vaihtoehtoisesti jatkaa eteenpäin syvällä maan alla.
Maan alle meno tapahtuu suht pienestä aukosta, jyrkästi alaspäin, ja vaikuttaa siltä, kuin reitille olisi aseteltu kivilaattoja pystyyn, ja niitä pitäisi matalassa viettävässä tunnelissa ylittää edetäkseen jonnekin, mistä meillä ei ole tietoa.
Koelaskeutumisen jälkeen päätän, että reitin on oltava väärä, niin ahdistavalta se vaikuttaa. Päätämme tutkia tilannetta ulkokautta, ja tehdä uuden ratkaisun sen perusteella. Emme siis tiedä, onko tuo kapea luola ainoa mahdollisuus päästä merelle. Kuin emme sitäkään, johtaako se minnekään.


Niinpä ihastelemme hämärtyvässä illassa merta liukkaita kallioita varovaisesti alas taiteillessa, ja huomaamme hämmästykseksemme kesämökin katon lähes suoraan allamme. Samassa eteen avautuu avorotko, mikä johtaa suoraan merelle. Saniaisia ja jäkälää kasvava kallionpinta rakoilee ja repeilee kapein viilloin kaikkialla, ja rotkon se puoli, millä olemme, näyttää liian jyrkältä rantaan pääsyä ajatellen, eikä pystyseinäiseen avorotkoon ole alaspääsyä ilman köyttä (jos sittenkään), joten vaihdamme alkuperäiselle puolelle ja onnistumme pääsemään rantaan, ja rantakallion repeämää myöten rotkon suulle. Avot! Nyt ollaan siis merirosvojen apajilla!

Suuaukollaan rotkolla on leveyttä lähes pari metriä, mutta on helppo uskoa sen peittyneen pensaikkoon, mikä on antanut 1600-luvulla häärineille merirosvoille äärimmäisen käyttökelpoisen ja nokkelan suojan vetää nahkaveneet piiloon keikan jälkeen, ja pujahtaa itse luolan suojiin saaliin jakoon. Lieko vesiraja ollut silloin sen pari metriä ylempänä kuin nyt, että rotkoon on päässyt suoraan soutaen sisälle?
Me juomme rotkon suulla teetä, ja nautimme hetken mökittömän ylellisyydestä; täkäläisittäin harvinaisesta pienestä vapaasta merenrantakaistaleesta, ja marraskuisen kello viiden pimeyden vaalenapunaisesta vedenpinnasta.
Takanamme avautuvan rotkon takaseinämästä emme löytäneet aikuisen ihmisen mentävää aukkoa, jotta matkaa olisi voinut jatkaa siihen luolastoon, minne valumisen koin liian haastavaksi ykkösosuuden jälkeen. Koira ja pieni notkea lapsi liukkaassa asussa pääsisi läpi, me saatamme vain arvailla ovatko merirosvot jossain vaiheessa tukkineet tuon kulun, vai onko reitti aina ollut kulkukelvoton.
Tarinan, mitä totena kerrotaan, mukaan pääosin Lemun aukolla ankkurissa olleita laivoja ryöstelleet merirosvot pitivät luolia asuinpaikkanaan vuosikaudet, ja ryöstivät itselleen "vaimoksi" Satavan kylästä Suntin talon piian, joka synnytti merirosvoille luolissa kuusi lasta, jotka kaikki tapettiin, jottei vauvojen itku  paljastaisi piilopaikkaa. Eräänä jouluna rosvojen juotua itsensä humalaan, pääsi piika vihdoin pakenemaan, ja seutukunnan miesten yhteistyön ansiosta tuosta joulusta tuli merirosvojen viimeinen.
Tarina on hyvin mahdollinen, mutta vaikka olen hyvin herkkä erilaisten enrgioiden suhteen, ei luolissa ja rotkoissa seikkailu täällä tee yhätän häijyä. Joko paikan"paha karma"on puhdistunut, taikka sitten oma adrenaliini, mikä kohoaa korkeuksin paikan yleisen jännittävyyden ja hankalassa maastossa selviytymisen vuoksi, torjuu mahdollisen huonon ilmapiirin. Kaikin puolin virkeinä, innostuneina ja aistit valppaina jatkamme teehetken jälkeen matkaa takaisin ylöspäin, ohi vesirajassa olevan lukitun kaivon ja suojaisalle kallioterassille tuodun vanhan puusohvan.




Syvänne, mistä nousimme ykkösosuuden jälkeen ylös, kutsuu meitä vielä puoleensa, ja päätämme katsastaa josko väylä maan uumeniin olisi muuttunut vähemmän ahtaaksi ja epämukavaksi.
Miehen mielestä näin on ehdottomasti käynyt, ja lopulta sidon koiran puuhun (retken tässä vaiheessa se lienee jo tyytyväisempi tasamaalla) ja lähden miehen otsalampusta kajastavan valon suuntaan.
Vasta kun hän kertoo sivuluolassa sijaitsevasta geokätköstä, päätän luottaa siihen, että paikka on tarkoitetu muillekin kuin merirosvoille.

Tästä kolosta maan alle, ken uskaltaa...
Matka maan alle on aikamoista menoa, ja pitkään avoimempaan tilaan päästäkseen on ryömittävä vielä järkäleen alta. Tämä huikea luola päättyy siis merelle johtavaan avorotkoon, mutta on sen rotkon puoleisesta päästään muuten suljettu, korkeiden seinämien ja kivipaasien voimin toimiva luonnonvankila, minkä käyttämämme kulkuaukko on helppo tukkia ulkoa päin.

Uskokoon ken tahtoo, polku menee tuosta alas....
Täältä ylösnousu suo suurta tyydytystä, sillä siinä jotenkin tuntee oman voimansa, ketteryytensä ja vielä tarkkaavaisuutensakin; ei auta ponnistaa kiveltä seuraavalla ennen kuin on katsonut myös ylös, sillä ponkaistessaan päänsä yläpuolelle asettautuneissin kivenjärkäleisiin, on vaarassa menettää tajuntansa ja mitä sitten käy, en halua edes ajatella.
Koko reitillä , sen kaikissa osuuksissa on riittävästi tarttumapintaa, pieniä kivenkoloja tai halkeamia, mistä vetämällä saa itsensä hilattua eteen-ja ylöspäin, vaikka märkä kallio menoa yrittääkin hankaloittaa.
Tämän maan alle uskalluksen tuoma euforia on ahtaanpaikan kammoiselle niin suurta, että minulla on varaa kieltäytyä viimeisestä haasteesta; sen ensimmäisen laskeutumispaikkamme ylöspäin kiipeävän rotkoluolan loppupäässä odottavasta järkäleen alta ryömimisestä, missä kengät jäävät puristuksiin kiven koloon, ja lantion mahtuminen oikein päin ryömien on kyseenalaista. Pitkään harkittuani tulen siihen tulokseen, että sivuttain, kyljellään ylöspäin ryömimen metrin korkuisen töyrään yli likomärässä maassa ei ole sen vaivan arvoista, ja peräännyn alkupisteeseen, kiipeän ylös ja löydän miehen ja koiran rotkon pohjoisimasta päästä, mistä näköjään voi aloitta koko urakan.
Kyllä sen löytää vaikkei se juuri meteliä itsesätän pidä, jos tietää, mitä pitää etsiä.

Kallion päältä aukeaa pimeä saaristomeri, mitä Paraisten valot täplittävät. Yksinäinen vene näyttää leijuvan vetten päällä pitkän valojuovan päässä, mikä osoittatuu sen valojen heijastukseksi. Jossain paukahtaa ja sen jälkeen jatkuu maiseman yllä leijuva rauhallinen hiljaisuus. Meillä on kilometri pimeää tietä kerrata seikkailua, minkä noin sadan metrin mittainen rotkoluolasto tarjosi.
Elämä tuntuu upealta lahjalta, mikä on mahdollisuuksia täynnä.









keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Ekaa kertaa


Ekaa kertaa  

Jossain puolalaisen maaseudun uumenissa pysähdymme rekkaparkille yöpymään. Ilmassa on dieselin käryä ja lehmien hajua. Maissipelto heiluu hiljaa pimeässä illassa ja asvaltista huokuu menneen päivän paahde. On täysikuu ja sammakot kurnuttavat hurjina lammessa huoltoaseman takana. Kuopuksemme huokaa hiljaa ihastuksesta, ja toteaa ääneen, että nyt tuntuu lomalta.



Tämän hetken, ja ekan leirintämatkailukertamme välissä on vuosia vierahtänyt ja lapsia siunaantunut. Välineet ja varusteet ovat vaihdelleet, mutta innnostus päästä matkaan, ja matkasta aiheutuva mielihyvä eivät sitä ole tehneet. Satakoon matkalla vaikka jääpuikkoja, ja elettäköön matkaan pääsyn vuoksi puurodietillä kuukausi, reissuun on päästävä ja elo reissun päällä on juhlaa ja seikkailua, sellaista, mikä ruokkii mieltä ja sivelee sielua. 
Minua pyydettiin kirjoittamaan jotain jotain matkailusta. Vaikka jotain, mikä rohkaisisi lukijoita lähtemään itsekin reissuun. Ja aikani pähkäiltyäni, päätin kirjoittaa peloista, epäluuloista ja haasteista, joita ekoilla matkoillamme kohtasimme. Ai miksi ihmeessä?

Matkaan.
Eletään kesää 1988. Avioliittomme on lähes nelivuotinen, esikoisemme kahdeksan kuukauden, ja allamme pieni työsuhdefarmari, lastattuna vaellusteltalla, leikkikehällä ja trangialla. Olemme saapuneet Eurooppaan komeasti laivalla, suoraan Helsingistä Saksaan, sillä alle 26 vuotiaina saimme matkan kansipaikoilla järjettömän halpaan hintaan kansainvälisellä nuorisokortilla. 
Olemme matkalla kiertämään ympäri Ranskanmaan, mutta olen esittänyt miehelleni toiveen maanvaihdosta, mikäli kapeat keskiaikaiset kaupunkien kadut (mitä opaskirjojen mukaan maa on täynnänsä) alkavat liikaa ahdistaa.

Alamme tuohon muuten niin kiehtovalta kuulostavaan maahan pääsyä kuitenkin epäillä, sillä Saksan moottoritiet ovat mystiset. Juuri kun olemme oppineet hakemaan kartasta kaukaa tiemme varrella olevan ison paikkakunnan nimen, ja ymmärrämme seurata opasteista sitä, se katoaa tyystin, ja kyltteihin vyöryy toinen toistaan vieraampia paikannimiä, eikä kohteestamme ole enää mitään tietoa! Missä välissä olisi pitänyt kääntyä liittymästä ulos, eihän sellaista edes ollut, ja jos oli, ei siinä mainittu kaupunkiamme. Ja kun aikamme epätietoisina ja rystyset valkeina ajamme, ilmestyy kaupunkimme nimi kyltteihin, aivan kuin tyhjästä nousseena. Ja tätä jatkuu niin kauan, kunnes maan raja vaihtuu, kadottaen vähänkään tutun kielen, ja saamme arpoa vauvalle pullon täytteeksi milloin piimää, milloin jugurttia, minkä hedelmänpalaset ikävästi tukkivat tutin reiän.



Ranskaan.
Ranska on kaunis, kapeat kadut eivät ahdista, ja kierrämme sen rannikkoa myötäillen alas Pyrenneille, josta ponkaisemme keskeltä ylös ja Pariisin kautta takaisin Saksaan. Syömme isoista kattiloista simpukoita ranskanperunoiden kera, lettuja juustolla ja kinkulla ja fondyytä trangialla leirintäalueen nurmikolla. Haistamme meren vuorovesineen, tarvomme lumessa vuorten rinteillä, kuljmeme luolissa ja kanjoneissa, näemme Eiffeltorninkin, mutta miksi ihmeessä kaupat, uimalat, turisti-infot ja ravintolat ovat kiinni silloin, kun niitä normaalisti ihmisen on tapana käyttää, keskellä päivää siis. Ravintolassa saattaa nähdä henkilökunnan syömässä, mutta ovea ei avata, vaikka kuinka koputtaisi. Suututtaa. Kaikkien muiden palveluammattien edustajat lienevät lähteneet lomalle, sillä niiden ovilla riippuvissa kylteissä lukee ”Ferme”. Se saattaisi tarkoittaa maatilaa tai muuta vastaavaa, eikö?

Suljettujen ovien turhautumasta huolimatta elämä jatkuu muuten mallikkaasti. Leirintäalueelle saavuttuamme pystytämme leikkehän, vuoraamme sen pohjan avaruushuovalla, ja auringon paistaessa kiinnitämme sen laitaan ison avatun sateenvarjon paahteelta suojaamaan. Vauva kehään omaan vapauteensa lelujen kera, ja me vanhemmat rauhassa teltan pystytykseen ja ruoan laittoon.
Bordeauxissa ohjelmistoon tulee ennalta suunnittelematon muutos; autoomme on kaupunkikävelyn aikana murtauduttu. Mitään ei ole varastettu, sillä kamera ja passipussit ovat koko ajan kaulassamme, ja retkikamppeet eivätkä vauvan varusteet rosvoa ole kiinnostaneet. Sotku on kuitenkin melkoinen, olo häväisty, ja vakuutuslaitosta varten vaaditaan asiasta poliisin selvitys.
Laitoksella vierähtääkin pitkä ilta, minkä päätteeksi käy ilmi, ettei kaupungissa ole leirintäaluetta ja kaikki hotellit ovat täysiä, seudulla pidettävän konferenssin vuoksi. Olemme tunteja sitten saaneet tulkiksemme ajokorttiasioitaan hoitamaan tulleen englannintaitoisen miehen, joka yhdessä poliisien kanssa paneutuu hoitamaan yöpymis-ongelmaamme, ja heureka, he keksivät paikan, mikä kuulema majoittaa pulaan joutuneita matkailijoita, ja meidät luvataan opastaa perille.

Naisille ja miehille on omat osastonsa, mutta mitäs tuosta, tämä ei edes maksa mitään. Hakiessani tyhjää sänkyä vauvalle ja itselleni, ihmettelen hieman aukkoja pienten huoneiden väleissä; ovet puuttuvat tyystin, mutta nukahdan hyvillä mielin, aamulla on mielenkiintoista jutella muiden matkalaisten kanssa, ja kuulla heidän kokemuksiaan. Harmikseni kukaan ei aamulla puhu englantia, eivätkä naiset muutenkaan vaikuta aivan perus-turisteilta, mutta hyvin ystävällisesti he hoitavat vauvaani, jotta saan käytyä suihkussa.



Aamiaisella tapaan Hannun, joka nauraen kertoo nukkuneensa sadan kovaa kuorsaavan miehen kanssa suuressa salissa, siivoojien katsoneen häntä(kin) inhoten, ja paikan olevan Bordeauxin Sosiaalihuolto. Vauvaani ovat siis hellästi hoitaneet kaupungin huorat ja Hannua valvottaneet alueen pultsarit. Ja tämän kirjavan seurakunnan keskellä juomme nyt maitokahvia valtavista kulhoista, ja noukimme patongin paloja ämpäreistä, minkä jälkeen eilinen tulkkimme tulee viemään meidät autokorjaamolle, missä automme siivotaan, ja ikkuna teipataan, ja eämä jatkuu siitä, mihin se eilen jäi. Paitsi että jotain on sisällämme muuttunut.

Eteenpäin.
Kulkurin loputon vietti vie kulkijaa eteenpäin, ja alamme oppia maailmaa. Ferme tarkoittaa yksinkertaisesti ”kiinni, suljettu”, siesta on aina kuulunut ja tulee kuulumaan Etelä-Eurooppalaiseen (osin myös keski) kulttuuriin, pidimmepä siitä tai emme, ja saksalainen moottoritielogiikka aukenee lopulta meillekin. Kykymme havainnoida pieniäkin vivahteita kasvaa samaa tahtia, mitä matkailun perusrutiinit tulevat tutuiksi. Luulemme olevamme jo melko kokeneita konkareita, kunnes huomaamme aloittavamme yhtäkkiä alusta, olemme uuden ekan kerran edessä, nyt paljon ensimmäistä ekaa kertaa avuttomimpina, kädet levällään, mieli täynnä tuhansia osin jäsentymättömiä kysymyksiä, ja rinnassa pelonsekainen uteliaisuus.

Usean vuoden jahkailun jälkeen halu olla rohkea voittaa vatsassa vellovan epämääräisen pelon, ja Venäjän viisumit pannaan hakuun. Pelko pilkotaan palasiksi kaivamalla mössöstä esiin täsmäkysymyksiä, joita on mahdollista käsitellä. Kuten, a) mistä siellä saa juomakelpoista vettä, entä suihkuvettä auton tankkiin
b) missä siellä uskaltaa yöpyä, entä pysäköidä päivällä retkien ajaksi c) mitkä tiet ovat ajokelpoisia d) miten voi saada viisumin ilman ”kutsujaa” eli ilman etukäteen tehtyä majoitusvarausta ja miten kaikesta muusta paperisodasta selviää ja e) ei oikeastaan olekaan enempää varsinaisia kysymyksiä, joten nyt on pitäydyttävä noissa neljässä, jottei homma leviä taas käsistä.

Uusinta.
Ja uskotteko, tulimme tasan kaksi viikkoa sitten Vartiuksen raja-aseman kautta takaisin Suomeen viikon kestäneeltä Venäjän reissulta, enkä ole vieläkään toipunut siitä. Ja tuskin koskaan toivunkaan, toivottavasti en, sillä niin riemullinen oli tuo kokemus. Saada tuntea seikkailu, hypätä tuntemattomaan ja selviytä siitä! Voittaa pelkonsa, ja huomata, että suljetunkin rajan takana asuu ihmisiä, jotka hymyilevät, uskovat huomiseen, ovat uteliaita ja avuliaita.
Kaikkiin kysymyksiimme ei löytynyt vastauksia ennen lähtöämme, mutta yhtäkkiä meidät ikään kuin ympäröitin kaikkialta satelevilla neuvoilla ja avulla, löytyi puhelinnumeroja hädän hetkiksi, sanakirjaa, tullilappuja suomennettuina, viime hetken vinkkejä rajan tuolta puolen ja tuttavan tuttavia jakamaan kokemuksiaan.


Saamamme odottamattoman ystävällisyyden meitä kantaessa, teemme matkaa ratkoen haasteen kerrrallaan, joka päivä uuden. Yövymme Laatokan ja Äänisen rannoilla, Suomen vanhalla rajalla, Syväriläisen luostarin muurin kupeessa, huoltoasemilla Rukajärventien risteyksessä ja Kostamuksen kaivoskaupungin kupeessa sekä pienessä kaukaisessa Vienanmeren rantakylässä. Tankkaamme Aunuksen kaupungin pumppukaivosta automme vesisäiliön, saamme kielipuolina näyteruoat ravintolan annoksista, ja kaupasta vitosen kanisterit juomavettä. Lauantain ratoksi tyhjennämme automme polttoainesäiliöstä sinne dieselinä tankatut bensat sadalla eurolla ostettuihin pieniin kanistereihin, ja seuraavan yönä automme alla makaa Hannun seurana kolme amisautoilija-poikaa liekinheittimen kanssa sulattamassa jäätynyttä harmaavesisäiliötä kolmesataa vuotta vanhan puukirkon kupeessa. Sunnuntain kävellen olisit jo perillä-tiet irrottavat vessakasetin, mikä vuotaa jonnekin, saaden sen päällä olevan sänkymme haisemaan pissalta, ja rajavartiomies käännyttää meidät kello puoli kolmelta yöllä, ja käskee ajamaan takaisin 30 km päässä olevaan Kostamukseen. Maanantaina Kuhmossa näemme kyltin ”Kostamus”, ja lähes leijumme; me olimme juuri tuolla!

Ekan kerran jälkeen ei mikään ole enää ennallaan. Peruuttamaton askel on otettu, mutta jokaisella kulkijalla on valta ratkaista se, mihin suuntaan maailma nytkähti. Mikä näyttelee pääroolia, mikä sysäytyy sivuosaan. Ihanaista on huomata se, että elämä kantaa ja asiat järjestyvät. Ja mitä olisi kiikkustuolissa makeampaa muistella, kuin kesää, jolloin asuttiin tietämättämme ranskalaisessa sosiaalihuollossa, tai syksyä, jolloin puolet venäläisen kylän pojista makasi automme alla liekinheittimen kanssa!



(Julkaistu Satakunnan karavaanareiden aluelehdessä joulukuussa 2013, mistä johtuen en kirjoita niiiiin pitkään kuin muuten saattaisin kirjoittaa..merkkimäärä siis oli rajoitettu:))











tiistai 1. huhtikuuta 2014

Via Domitia, Alpeilta Välimerelle huhtikuussa 2012, osa 2

ke 25.4  La Motte du Caire  -  Mane/Forcalquier

Aamupäivän aurinko lämmittää vasenta poskea, irrrottaa männyistä vahvan, kirpeän pihkaisen tuoksun, ja laittaa metsän keskellä kulkevan tien vierustan purot laukkaamaan villisti.  Lämpö raukaisee, ja pyöräilyyn on syntynyt ajattomuuden tuntu. Poljemme hyvällä tavalla vaitonaisina.
Matka on siinä vaiheessa, että alun kiihkeä intomielisyys on saanut roihuta kyllikseen, ja sekä keho että mieli on sopeutunut liikkeellä oloon. Päiviä on enemmän edessä kuin takana, oleminen on helppoa, ajatukset saavat tulla ja mnenä vapaasti, ja yöllinen unimaailma on muuttunut vilkkaaksi. Vaikka aamupala ison saksalaisen päiväretkiä tekemään tulleen porukan keskellä oli miellyttävä, on taas hyvä olla kaksin, meille Caminot ennen kaikkea tarjoavat ajan olla kaksin, sekä kaksin kaksin että yksin kaksin.

Tänään siis vain poljemme, poljemme ja poljemme. Ihastelemme Sisteronin kallioilla kiipeilijöitä ja nautimme lettulounaan, kiitämme Ranskaa kylien yleisistä vessoista, "taistelemme"itsellemme patongin Saint Donatin baarista, sillä kauppoja ei ole (myivät vähistään, kun kuulivat että jatkamme "erämaan" suuntaan, nautimme hyvää tekevästä hiljaisuudesta illan hämyssä La Layen padon reunalla istuskellen ja luulemme löytävämme Forcalquieren kukkulakaupungista helposti yösijan.

Kukkulan huipulle poljettuamme löydämme kauniin vanhankaupungin täynnä iloisia ihmisiä illastamassa, herkkutuoksuja ympärilleen levittävissä kaduille aukeavissa ravintoloissa, ja suunnittelemme innoissamme minkä niistä valitseisimme. Kunnes käy ilmi, että, se ainoa aukioleva hotelli sulki respansa viisi minuuttia sitten, ja on nyt pilkkopimeänä.

Mutta, niin kuin emme koskaan ennenkään ole pyöräretkillämme jääneet, emme jää nytkään yösijaa paitsi. Olemme maaseudulla, ja täällä "kaikki tuntevat kaikki", joten kun löydämme nuoren, joka puhuu hiukan englantia, on asiamme kohta ottanut ottanut omakseen melkoinen rinki paikallisia, ja pian pirisevät puhelimet moneen suuntaan. Loppujen lopuksi saamme jopa valita kahdesta vaihtoehdosta, ja päädymme kalliiseen, mutta oikeassa suunnassa olevaan, joka kuulema lupaa olla paikalla puoli tuntia, missä ajassa meidän pitäisi ehtiä helle polkea. Hyvästi ravintoloiden herkkupöydät, kiitos nuoret. Siunamme patonkimme polkiessamme pimeään iltaan tukka putkella heijastinnauhat käsivarsissa.


Onni on aamu ranskalaisella patiolla.

Ranskalainen patio kevätaamuna, auringon tainnutettua yön kylmyyden.



Majapaikkamme on suosittu etenkin saksalaisten patikoitsijoiden ja pyöräolijöiden keskuudessa. Me olemme ainoat pitkämatkalaiset tällä kertaa.

Isäntämme, innokas pyöräilijä itsekin, oli vuosia sitten lentänyt kurvista ulos, maannut tuntikausia pöheikössä nahat irti naamasta, kunnes rekkakuski sattuman kaupalla löysi hänet. Nyt kuntoutunut mies viettää rauhallisempaa elämää palvelleneen muita liikkujia.

Tämän kyltin takaa löytyy majatalome.

Majatalomme vasemmalla keskellä. Oikealta keskeltä olemme eilen saapuneet.



Noiden vuorten päältä olisi mnenyt reitti mille hinguimme, mutta polku oli kuulema liian märkä ja pehmeä edes ajatella pyörillä tuohon aikaan vuodesta.


Polkee polkee Sisteroniin.


Sisteronin kaupungin seutu on ollut asutettua jo 4000v ekr, mutta nykyisin nähtävillä olevat linnoituksen muurit ovat keskiajalta peräisin.

Vanhaan kaupunkiin kuljetaan kapeista porteista.


Kadutkin ovat kapeita mutta värikkäitä provencelaiseen tapaan.

Sisteron on rakennettu huikeiden La Baumen kallioden huomaan. Silta on uusi, aiemman tuhouduttua toisessa maailmansodassa.

Kaupunkia vartioi keskiaikainen katedraali linnoituksineen, la Citadelle.
Lounaslettu chili-kala-täytteellä.

Lounas-salaatti paahtoleipien päälle kuumennetulla vuohenjuustolla kera paistetun fileepekonin, keitettyjen perunoiden, tomaatin ja salaatin.

Jälkkäriletut täytettyinä paistetuiila, marinoiduilla omensiivuilla kera siirapin ja jäätelön.




Etsi kaikki kiipeilijät!









Tie vie, moottoritien laitaa pikkutiellä.

Moottoritien alta joen ja pääväylän toiselle puolen, länteen.

Le petit pommes, silvousplait!

Tie vie, pikkutietä korpeen.

Tie vie, vielä pienempää tietä aivan korpeen:) Ihanaa kun on maastopyörät!

Tie vie läpi hiljaisten kylien...

....mistä saattaa saada jopa patonkia baarista mukaansa, jos osaa asiaansa riittävästi perustella....



...ohi vanhojen maatilojen...

....patoaltaan laidalle venyttelemään, ja pysähtymään hiljaisuudesta nauttimaan, ennen pimeän laskeutumista.

La Layen pato-allas.



Tie on viitoitettu...

...ja johtaa toisinaan näin kauniiseen hotellihuoneeseen....

...omien eväiden ääreen!...Huomatkaa Ikean tuoli nurkassa:)



to 26.4 Mane/Forcalquier - Rustrel

Aamiainen, petit dejeneur, pdj, ei Ranskassa läheskään aina kuulu huoneen hintaan. Ja jos ei kuulu, saattaa se olla suhteettoman kallis, varsinkin tyypillisimmillään,  sisältäen vain kuuman juoman, palan  patonkia, croissantin hillon ja voin. Toisinaan eteen sattuu oikea aarre, missä äärimmäisen herkullisen noutopyödän lisäksi hintaan sisältyy myös  maun mukkaan valmistettu "munatuote". Toisinaan munat voidaan tilata eri maksua vastaan, ja joskus keittiössä ei ole ketään joka edes keittäisi yhtä munaa, mihinkään hintaan. Tässä hotellissa on puoli-loistelias aamianen, ilman munia, jossa....


...leipäkorit tuodaan  pöytään ja niissä on sekä tuoretta patonkia että tuoreita croisanteja, samoin kahvi ja kuumennettu maito tuodaan pöyätän omissa kannuissaan. Kahvia, maitoa, teetä ja patonkia saa pyytäen lisää, mutta croisanteja saattaa olla rajoitettu määrä.  Jugurtit löytyvät pienestä jääkaapista, ja ranskalaisten suosimaa hedelmäsosetta pienissä purkeissa on myöskin tarjolla tuoreiden hedelmien, juustojen ja lihaleikkeleiden kera. Vihannekset aamiaispöydässä on hyvin pohjoismaienen tapa, ja niitä ei oikein osaa edes pyytää, kun eivät kertakaikkiaan kuulu paikalliseen kulttuuriin.
Ranskalaisesta sisustuksesta kiinnostuneille vielä pari kuvaa..



Reitin suhteen ei parempaa majapaikkaa voisi kuvitella, sillä Via Domitia on kulkenut aina, ja kulkee edelleen hotellimme takapihan kautta! Ja tuo silta on tietenkin roomalaisten rakentama! Hotelli siis takavasemmalla.


Ennen vanhaan on tehty kauniita muotoja.


Tästä sitä siis on kuljtetu jo pari tuhatta vuotta.

Hotellin puutarhan vesiposti on kivasti kätketty.

Kuin Maija Poppasesta :)

Alpit ovat jääneet taakse, yöt eivät ole enää kylmiä ja tuntuu vahvasti keväältä. Koko päivä on edessä, tie kutsuu uuteen seikkailuun, mistä ei aamulla voi tietää vielä mitään. Ja seikkailu jatkuu illan viimeiseen hetkeen asti,

Jos joku haluaa löytää hotellimme, tässä tiedot! Piscine eli uima-allas (lausutaan pisin) ei vielä ollut auki,  emmekä saunastakaan tiedä mitään, sillä saapuessamme se oli kiinni.




Pieni alttari tien varrella on hyvin tyypillinen näky etenkin katolisissa maissa.

Pyöräillessä on aikaa vaihtaa muutama hirnahdus heposienkin kanssa. Ja koko ajan kädettyvillä seudun ääni- ja hajumaailma.

Lounaaksi tien vierustan ravintolassa lasagne, pasta carbonara, vihersalaatti, vesi ja cerme bruleet kera kahvin. Ja taas jaksaa jatkaa.  Ajoitus oikea (=ruokaa vielä saatiin) mutta siinä mielessä väärä, että olemme paikan ainot ruokailijat, kaikki muut ovat jo syöneet) Oikea aika vaihtelee seutukunnittain n 12.30-15.00 välillä. Jossain ruokaa saa koko tuon ajan, jossain aika on vain 13.00- 14.30.

Prieuré de Carluc:n luostarin raunioit, kirkko sekä necropoli, kuolleiden kaupunki olivat mielenkiintoista tutkittavaa reitin varrella. 

Ranska ei aina aukene ranskaa taitamattomalle...










Laventelit eivä ole sinisiä talvella, eivätkä keväällä, mutta aika vaikuttavan näköisä laventelipellot ovat ympäri vuoden!
Mun kone on seko; olen rajannut tätä kuvaa ja terävöittänyt värejä, ja semmoisena se tänne siirtyi, mutta muuttui täällä taas alkuperäiseen muotoon ja väriin....???



Päivän taika-hetki on täällä, keskellä ei mitään, laajan taivaan alla. Aurinko lämmittää, tuuli tuivertaa....

..ja satojen lampaiden kellojen kilkatus ja määkinä, riemu tuoreesta ruohosta ja kevätlaitumilla kirmaamisesta täyttää koko tienoon!

...se oli taianomaista kuunneltavaa, riemukasta ja rauhoittavaa. Oli vain se hetki, ei mitään muuta. Ei tietoa kaunko aikaa kului, muttei sillä ollut mitään väliä. Me vain olimme, olimme olemassa.
En löytänyt paikalle hienompaa nimeä kuin Gorges de Oppedette, eli Oppedetin sola, kanjoni, rotko.

Rotkon pohjalla ja reunoilla kierteli eri mittaisi polkuja...

...lintuja ja kasveja piisaa.








Oppedetten pikkuisesta kylästä löyti avonainen kahvila, jihuu!

Ihanan leppoisa iltapäivän lopun tuokio kahvilan ulkopyödässä kuvastaa parhaimmillaan sitä ajattomuutta, mitä tuonne ollaan lähdettykin hakemaan. Ollaan nyt tässä eikä seuraavasta tunnista vielä tiedä mitään. Kahvilan täti  auttoi löytämään seuraavan yöpaikan, ja soitti sinne puolestamme,  (vaikkei meillä ollutkaan yhteistä kieltä), joten rauha loppuillaksemmekin oli taattu. Sillä, kuten jo olen tainnut muutaman kerrankin ehkä mainita, välisesonki teki kiusaa yöpaikkojen löytymiselle.



Jos hyvin käy, lounan ja illallisen välillä löytää kahvilan, mikä tarjoilee suolaisia leipiä .  Listalta löytyy ylhäältä lähtien jambon cru = ilmakuivtatu kinkku, jambon = tavallinen kinkku, pate de campagne = malaispasteija, saucisson = metwurstin tapainen makkara ja sitten vielä  emmentaljuustoa sekä vanhaa valkohomejuustoa camembertiä. Kaikki oli valmisttetu tuoreeseen puolikkaaseen patonkiin, eikä välissä yleensä ole mitään muuta kuin luvattua leikkelettä. Voitakin vain harvoin. Mutta esim maitokahvin, cafe au lait, tosi hyvää.

Mairie = kunnantalo. Isommissa kylissä/kaupungeissa, Hotel de Ville (ville=kaupunki, kunta), millä ei siis ole mitään tekemistä hotellin kanssa...



Määränpäämme on Rustrel.

Vilaus huomisen päivän tutustumiskohteesta, Okravuorista, Colorado de Provence.

Partisaanin laulusta ,  minkä Ranskan vastarintaliike otti toisessa mailmansodassa omakseen, oli tulla myös koko maan kansallislaulu, ja pitkään se sinnitteli Marseljeesin rinnalla maan kakkos-lauluna.


Aina ei jaksaisi lähteä syömään...

Perhe-hotellin lapset kuitenkin kattavat meille pöytää...


...me seurustelemme lasten kanssa "keskötua" ja "sösuikaarina" (kuka sinä olet, minun nimeni on kaarina)-tyyliin...



...ja aikuiset lohtivat herkku-aterian,  vaikka ravintola on kiinni...Sipulijuustomunakasta, kesäkurpitapaistosta ja vihersalaattia...


....välijuuston jälkeen paras ikinä nauttimamme omenapiirakka, Tarte aux Pommes avec sauce, vaniljakastikkeen kera...

...ja sitten on aika tehdä yökävely ennen huoneessa keitettävää iltatateetä. Tuuli paiskoo ikkunanluukkuja ja heiluttaa verhoja, kieputtaa roskia maassa ja laittaa koko maailman tanssimaan, oman mielensä mukaan. Bon nuit, hyvää yötä, on mistraalin aika!