Kun määränpää on tie

Takana on pitkä ja täysi päivä, kaikkensa meille antanut, eikä odotuksissa ole kuin yöpaikan löytyminen. Tosin tämänpäiväinen Carcassonnen muurikaupunkiin tutustuminen ei poistanut eilisen ylipitkän ajopäivän väsymystä, ja niinpä Mustien vuorten, Montagne Noiren ylitys maksattaa laskuaan tänään, typerän riidan muodossa - mikä heittää varjoaan muuten niin kliseisen kauniiseen alkukevään iltaan lounaisen Ranskan maaseudulla. Koska ääneen riitely pyöräillen peräkkäin maantien laitaa on melko turhauttavaa, hyvät haukut ja loistavat argumentoinnit katoavat taivaan tuuliin, on parempi mököttäää hiljaa mielessään.

Heleänvihreät tuoksut ja lintujen iltakonsertit tunkeutuvat kuitenkin läpi mökötyksen, eikä riidan aihetta enää oikein edes muista. On vain hiljaista polkemista kohti Mirepoixia, ja suihkun, sängyn ja ilta-aterian odotusta. Kunnes huomaamatta ollaan noustu ihan kunnollisen kukkulan huipulle, ja eteen aukeaa aivan uusi maailma. Laajalla eteen avautuvaan laaksoon paistaa aurinko, mikä on värjännyt kullalla sitä ympäröivien metsäisten kukkuloiden tummat silhuetit. Kaiken tämän taustalla hohtaa meille nyt ensi kertaa näin selkeästi näyttäytyvänä lumihuippuinen Pyrenneitten vuoristo, mikä idässä alkaa Välimerestä ja lännessa laskee Atlantin valtameren kuohuihin, ja minkä tyveä ja alapoimua meidän on tarkoitus lähes viisi sataa kilometriä polkea länteen.

Yhtäkkiä, ilman mitään ennakkovaroituksia meille siis aukeaa täydellinen, henkeäsalpaavan kaunis ennennäkemätön maailma, juuri kun olemme varautuneet auringon laskuun ja pimeyden saapumiseen, yön odotukseen. Yhtäkkiä tiedämme selkeän yksinkertaisen vastauksen siihen, miksi Caminolle kannattaa lähteä. Tai mille tahansa pyöräretkelle. Tai muuten vain vaellukselle. Tai karavaanmatkalle. Tai iltakävelylle. Tai miksi ylipäänsä elämä on niin hienoa.

Camino on espanjaa ja tarkoittaa tietä, polkua, reittiä ja suuntaa. Uudenajan pyhiinvaeltajien keskuudessa se on vakiinnuttanut merkityksensä tarkoittamaan nimenomaan Caliciassa, Espanjan luoteisimmassa kolkassa sijaitsevaan Santiago de Compostelaan vievää pyhiinvaellusreittiä, tietä, minkä alkuhaarat aikoinaan, 1000 vuotta sitten ovat lähteneet jokaisen vaeltajan kotiovelta ja yhtyneet pikkuhiljaa aina enemmän ja enemmän käveltyihin polkuihin, mitkä lopulta ovat muutamana päähaarana vieneet Espanjan poikki perille Santiago de Compostelaan, missä legendan mukaan apostoli Jaakobin, Espanjan suojelupyhimyksen luut katedraalin arvokkaimmalla paikalla kultaisessa arkussa odottavat pyhiinvaeltajien kumarruksia.

1100-luvulla Santiago de Compostelaan saatettiin kulkea Codex Calixtinus-nimisen oppaan, maailman vanhimpiin matkakirjoihin kuuluvan teoksen avulla, joka esitteli alueen tapakulttuurin lisäksi mm seudun nähtävyyksiä, apostoli Jaakobin ihmetekoja sekä liturgisia tekstejä. Majataloja, kirkkoja,  ja sairaaloita rakennettiin vastaamaan pyhiinvaeltajien tarpeita, mutta Espanjan ylätasangoilla  nälkäisinä väijyvät sudet ja solissa vaanivat, yhdenkin kolikon vuoksi tappamaan valmiit rosvot toivat matkaan lisähaasteita. Reitti kuului kuitenkin keskiajalla Euoropan merkittävimpiin pyhiinvaellusreitteihin ja oli yksi kolmesta, Rooman ja Jerusalemin rinnalla, minkä kulkemalla sai kaikki syntinsä kerralla anteeksi.

Uskonpuhdistus ja Euroopan poliittisesti epävakaa tilanne painoivat reitin unholaan muutamaksi vuosisadaksi, mutta v.1993 ns Ranskalainen reitti, alkaen Pyreneitten vuoriston Ranskan puoleisten rinteiden tyveltä, St Jean Pied de Portista Pamplonan, Burgosin ja Leonin kautta Santiagoon valittiin Unescon kulttuuriperintökohteiden joukkoon ja muutamaa vuotta myöhemin kaikki Ranskassa kulkevat reitin osat historiallisine nähtävyyksineen. 1980-luvun alun parikymmentä pyhiinvaeltajaa on vaihtunut useamman kymmenentuhannen vuosittaisen pyhiinvaeltajan monikansalliseen joukkoon, ja uusia majataloja nousee tiheämpään tahtiin kuin mitä opaskirjoja ehditään päivittää.

Eräs Caminon historian mielenkiintoisimpia piirteitä mielestäni on ehdottomasti se, miten rikas kirjo ihmisiä sitä on vuosituhannen aikana kulkenut, sillä löytöretkeilijöiden, syvästi uskonnollisten, tutkimusmatkailijoiden ja seikkailijoiden joukossa on kulkenut myös ilmeisen runsain määrin rikollisia suorittamassa rangaistustaan. Ensimmäisellä Caminollamme maaaliskuussa 2008 en kuitenkaan pohtinut ihmisten syitä lähteä Caminolle vaan etsin vastausta koskien Pyhää. Mikä tekee tästä vaelluksesta Pyhiinvaelluksen, voiko kokemus Pyhästä olla yhteinen. Voiko mitenkään olla jotain 

sellaista, minkä kaikki Caminon kulkeneet olisivat voineet kokea Pyhäksi. Ja yllätyin, miten helposti löysin vastauksen, ainakin omasta mielestäni mahdollisen, ja samalla syyn siihen, miksi Caminoista tuli meille niin merkityksellisiä.

Vastaus on Hetki. Kun olen Caminolla, minulla on vain tämä ainoa hetki. Yksi askel tai yksi polkaisu. Ei mitään muuta. Ja samalla ainoa, mitä elämässäni voin omistaa. Ja jos sen kadotan, kadotan oikeastaan aivan kaiken. Sillä seuraava hetki ei ole enää tämä hetki, eikä mennyt hetki vielä tämä. Jos en ole Siinä hetkessä mukana, en ole missään. Miten helpottavan yksinkertaista. Miten kammottavan vaikeaa. Mutta mikä voisi olla pyhempää kuin se ainoa, mikä on olemassa, se missä kaikki koko maailman kauneus ja yhteys sijaitsee, mikäli vain on siinä hetkessä olijoita, jotka sen kaiken rikkauden ottavat vastaan!
















Tuota pyhyyttä tavallaan tietämättäni opettelin jo syöpädiagnoosin loppukesällä 2004 saatuani. Alkushokin jälkeen tajusin, että jos pelko ei hellitä otettaan minusta, menetän kaiken. Elän sitten kuukauden tai 50 vuotta, menetän sen kaiken, jos jokainen hetkeni täyttyy elämän sijaan pelosta. Sen lisäksi, että halusin pysyä hengissä, halusin elää, ja aloin myös toimia sen mukaan. Keskityin, vaikka hampaat irvessä kaikkeen kauniiseen, iloiseen, mieltä virkistävään ja mielihyvää tuovaan. Rukoilin heikosti ja rukoilin kiihkeästi, suorastaan huusin apua silmittömän pelkoni selättämiseen.

Aloin onnistua tuossa pikkuhiljaa, vaikka niitä hetkiä, että saatoin vain olla, oli harvakseen. Noin vuoden kestäneen syöpähoitovuoden aikana en saanut matkustaa sataa kilometriä kauemmas yliopistollisista sairaaloista enkä ulkomaille ensinkään, mutta 15 tunnin kuluttua viimeisestä hoitokerrasta olin jo Ruotsin laivalla matkalla kohti Italiaa.

Pyhiinvaellusreitistä kohti Santiago de Compostelaa olin kuullut jo vuosia sitten, ja se oli jättänyt sieluuni itämään haaveen. Haluaisin kulkea sitä joskus, kerralla vähintään tuo tunnetuimman reitin pätkän, noin 800km matkan Pyreneiltä perille. Olin ajatellut että tuo "joskus" on sitten kun lapsemme ovat lähteneet jo kaikki maailmalle, ja kotona olemme vain me kaksi. Havahduin kuitenkin syövän jälkeen siihen, että jos haaveensa jättää odottamaan sitä hetkeä, kun ne voi "täydellisinä" toteuttaa, saattaa käydä niin, ettei niitä kykene toteuttamaan minkäänlaisina milloinkaan. Tulin siihen johtopäätökseen, että itselleni on tärkempää toteuttaa niitä nyt sellaisena kuin se nyt on mahdollista, kuin jättää ne mahdollisesti tyystin toteuttamatta. Tämä ajattelu jatkuu edelleen, ja sen seurauksena olemme tehneet reilun  kahden viikon Caminoita jo viidesti, ja kuudes kolkuttelee ovea toivon mukaan ensi viikolla. Saamme jälleen kerran hypätä aikajatkumoon, astua samojen enrgioiden virtaan, jotka ovat tuota tietä virranneet yli tuhat vuotta. Saamme tuntea sen vahvan tunteen, että vaikkei muita kulkijoita näy, emme koskaan ole yksin. Olemme osa isoa kokonaisuutta, joista jokainen on reitille tärkeä. Yhdessä olemme se Tie, Camino.

Joulumatka 2012-2013 osa 1

28.12.2012   klo 22.05   Norrköpingin Q8-huoltoaseman takapiha, Ruotsi


Ilman koiraa olisin tuskin koskaan löytänyt tätä maaseutu-idylliä. Vain puolisen kilometriä E4-tieltä huoltoaseman kohdalta itään, ja olin jo oikeastaan unohtanut, mistä iltakävelylle olin lähtenyt; suuria kyhmyräisiä tammia, lehmien hajua, kartanoita ja punaisia vanhoja puutaloja monta pihapiirillista. Upea kuutamo heittämässä hangelle varjoja, koira haistelemasa hiiriä tallien nurkalla ja jouluvalojen lämmintä hehkua ikkunat ja ovenpielet täynnänsä.


Jouluvaloja, todellakin. Olemme olleet reissussa jo huikeat 15 tuntia, eikä joulu enää mahdu mieleeni, vaikka kuusen alta juuri lähdimme, kinkun ja rosollin rippeet mukanamme. Päivä laivalla, kaksi tuntia ajoa Ruotsissa ja edessä kiistatta reissun paras yö. Tämä on se välitila, siirtymä kotiarjen (olkoonkin joulun juhla-aikaa) ja uuden lomatodellisuuden välissä, vuorokausi, minkä tunnit ovat positiivisessa mielessä matkan pisimmät, ja minkä soisi vain jatkuvan ja jatkuvan.

Rothenburg ab Tauer.

Joulukuusta ostamassa Italialaisittain taimitarhasta.

Kun on talvi, ja me asuntoautossa, kuuluisi ikkunalle joulukalenteri ja hyasintti, ja iltapalaksi ystävien joululimppua ja anopin maustekakkua, mutta nyt kaikki on toisin, ja ainoana vuodenajasta muistuttaa jouluvaloköynnös ikkunan ympärillä. Olemme ällistyttäneet itsemme ja ystävämme viettämällä joulun kotona, viiden peräkkäisen Italian -joulun jälkeen, lähinnä kuopuksen hartaasta toiveesta, mutta lähes missasimme sen.

Venetsia, 23.12.2007

Olemme nimittäin noista viidestä edellisestä joulunalausajasta oppineet sen, että leppoistaminen on parasta, mitä joulun alla voi tehdä, ja jouluvalmistelut alkavat vasta sen jälkeen, kun asuntoauto on irtaantunut kotipihasta. Joulukortit on askarreltu Ruotsin-laivalla, piparit, hyasintit ja auton koristeet hankittu Ruotsista, lahjat Saksasta, Itävallasta ja Italiasta, kuusi Innsbruckista tai italiailaiselta taimistolta ja ruoat aattona Italiasta. Joulusiivouksen on tehnyt puolestamme vuokratalon omistaja ja aattoa edeltävän viikon olemme ajamisen ohessa retkeilleet, nauttineet keskiaikaisten pikkukaupunkien rauhaisasta tunnelmasta ja joulutoreista sekä kylpeneet kuumissa lähteissä. Ja olin jo ensimmäisellä joulumatkalla vannonut, että tämän leppoisan joulunalusajan tulen muistamaan ja viemään aina sinne, missä joulua milloinkin vietetään.

Talossa, jonka perheelle olin luvannut Jouluksi, piti olla niin suuri takka, että sinne mahtuu sisälle istumaan. 

Diano Marina, Italia. 1.1.2008.

Europabrücke, Itävalta.

Nyt oli tullut tuon väitteen tulikoe, ja läpäisimme sen hienosti. Niin hienosti, että kauneimmista joululauluista, rauhantulesta, teatterista, pähkinänsärkijä-baletista, joulutorista ja ystävien ja työntekijöiden  luona vierailuista nauttiessa unohdimme, että tänä vuonna asiat eivä ole ennallaan. Viikkoa ennen aattoa alkoivat ihmiset ympärillämme puhella miten enää viimeisimmät lahjat on paketoimatta, ja posteljooni kantoi meille kortin toisensa perään. Tuossa vaiheessa me havahduimme siihen, että tänä vuonna jouluvalmisteluiden on aletteva ennen kuin ajetaan laivalle, ja että olemme jo kammottavan myöhässä. Joulukorttikuvat otettiin neljä päivää ennen aattoa, ja lasten lahjat ostettiin aatonaattona. Ja sitä rataa. Että olipa erikoista olla joulu Suomessa, mutta mutta oikein mukavaa ja eksoottista vaihtelua, sitä ei käy kieltäminen.

Kun lopulta palaan autolle, huoltoaseman takana olevalle rauhalliselle taukopaikalle, on Mc Donaldlsin autokaistalla jonoa, ja meillä sängyt pedattu ja iltatee valmiina. Läpeensä valvottu viime yö väsyttää, muttei nukkumaan malttaisi silti mennä; olo on levollinen ja elämä tuntuu jotenkin niin kevyeltä ja tuoreelta, kaikki on mahdollista, tavarat paikoillaan ja kiiret kaukana.
Päätän ottaa tavaksi joka ilta koko matkan ajan, peiton alla jo ollessani avata vieressäni olevan ikkunan ja hengittää hetken paikallista yöilmaa, tähyillä taivaalle ja olla juuri siellä, missä ikinä olenkin. Vedettyäni kaihtimen alas jää pimeään leijumaan kevyt ja raikas lumen tuoksu, koira tuhisee hetken unissaan ja  sitten on hiljaista.

Joulupäivän aamu, Rocca di Orcia, Italia. Maisema vuokratalon makuuhuoneen ikkunasta.

29.12.2012  klo 23.57  Farön sillan pieli, Tanska

Täysikuu piirtää kuvajaisensa mereen, Farön sillan juhlavalaistusheijastuksen viereen, emmekä malta vetää ohjaamon ja asuintilan lämpöverhoa kiinni. Sadunomainen maisema jatkaa illan teemaa, ja sitä voisi tuijottaa vaikka koko yön. Takana on  matkan ainoa ennalta suunniteltu kohde, joulun jatkoksi luvattu Kööpenhaminan Tivoli, loisteliaasta valaistuksestaan tunnettu klassinen huvipuisto keskellä Kööpenhaminan kaupunkia.

500km ajon ja 20 minuttin laivamatkan, Helsingborg-Helsingör http://www.scandlines.se/farja/linjer-och-destinationer/helsingborg---helsingor/, päätteeksi löysimme kymmenen minuutin kävelymatkan päästä Tivolista turvallisen tuntuisen parkkipaikan http://goo.gl/maps/NYRSU, aivan  keilahallin pääoven edestä, eikäpä karavaanari enempää olisi voinut toivoa. No, toki tunnin pari aikaa lisää, mutta omilla valinnoillahan tässä pelataan. Ja ajan rajallisuus toisaalta pakottaa toimimaan tehokkaasti, mistä tällaisissa tilanteissa on hyötyä. Pitkät kalsarit alle, banaanit naamaan, vesipullo ja kännykät reppuun, koira hihnaan, kakkapussit taskuun ja menoksi.

Saateltuamme tytöt Tivolin portille kiertelemme syrjäkujia etsimässä pissa-alustaksi soveltuvaa nurmikkoa Hillalle, ennen kuin viemme sen takaisin autolle ja palaamme itse Tivoliin. Sinne kun ei koiria huolita, ja maalaiskoira kun ei pissaa asvaltille. Se kuitenkin väsyy kaupungin stressaavassa vilinässä  huomattavasti normaalia metsälenkkiä lyhyeämmässä ajassa, mikä juuri nyt palvelee meitä, jotka toisinaan vielä unohdamme paljonko aikaa koira vie silloin, kun me menemme jonnekin minne se ei pääse. Tyytyväisenä se jää puruluun kanssa autoon, ja kolmen tunnin kuluttua laiskasti venytellen ja häntäänsä iloisesti heilutellen meitä taas tervehtii, ja pääsee uudelle kaupunkikävelylle.

Huikea ilotulitus, uskomattoman upeasti valaistu miljöö, hiilivalkeat, vohvelit, kuuma paksu kaakao ja iloiset ihmiset huvipuistomusiikin hullaannuttamina ovat minulle illan parasta antia. Tivolista nauttii vaikkei päätään haluaisi sekoittaa kieppumisella,  mutta vedessä kulkevaan kullankaivajamyyrien tunneliin lapset saavat meidätkin houkuteltua:) Paikalliset nauttivat Tivolistaan myös vain vierailemalla alueen tasokkaissa ruokaravintoloissa.

Farössä ei ole lunta ja navakasta tuulesta huolimatta ilma ei tuoksu enää yksiselitteisesti talvelle. Petollisen keväisestä joulukuun lopun tuoksusta puolisen tuntia koiran kanssa nautittuani sukellan kuumaan suihkuun, kaivaudun untuvapeiton alle ja hykertelen hyvää oloa. Kun oikein kurkotan, onnistun näkemään kuun sillan sängystäni. Kaikki muut nukkuvat jo.

Virallinen matkaparkki on pykälää kauempana rannasta, mutta aina, ja eritoten kesällä, kaikki rantapaikat ovat öisin karavaanareita täynnä. Ulkovessat, vessan ja vesien tyhjennys sekä täyttö, ilmaisia kaikki, mutta harmaan veden tyhjennys täytyy tehdä pesuvadilla. Kahvilapalvelut ja sisällä maksulliset vessat.
http://goo.gl/maps/Uj7hU



30.12.2012   klo 23.20    Pietzmoor, Schneverdingen, Pohjois-Saksa

Lepopäivän ilta ja koiralenkki Lüneburgin nummilla. Illat näyttävät päätynen minulle, aamulenkit jollekin tytöistä ja Hannulle on iskenyt ikuinen tiskivuoro, smör oss, mutta jokainen tekee kiltisti osansa. Ja ainakin minä nautin omastani sysipimeässä illassa, susipuiston seutuvilla http://www.wolfcenter.de ja koiran jäljittäessä jäniksiä. Otsalampun akku tosin vilkkuu punaista, ja vaikka näen automme valot, en voi edes aavistaa yhtyykö käyttämäni "oikotie" sadan vai tuhannen metrin päässä tavoittelamaani reittiin, vai jäänkö kiertämään kehää nummille loppuyöksi, joten palaan alistuen jälkiäni takaisin. Voisin kuitenkin lentää, olen niin onnellinen, pääsin sittenkin nummille, tämä seutu on selkeästi sielunmaisemaani.

Lepopäivä on suhteellinen käsite, mutta nukuimme pitkään, (vastoin pyhiä päätöksiämme järkeistää vuorokausirytmi ja käyttää lyhyt valoisa aika hyödyksi), velttoilimme aamiaispöydässä, teimme monta pientä kävelyä rannoilla ja söimme Rödby-Puttgarden lautan maan mainion salaatti-peruna-seisovapöydän, koiran odottaessa autossa 45 minuuttia kestävän ylityksen ajan, mutta hämmästyksesksemme teimme havainnon, että koiratkin ravintolaan pääsevät. Saksan mantereella oli arvottava päivän jatkosuunnitelma , muttei sentään seuraavia maita, kuten joskus. Voittajana ilakoi Soltaun kylpylä suolavesineen 220km päässä.

Saksalaisten kylpylöiden tapaan Soltaukin http://soltau-therme-online.de jakautuu suomalaisittain normaaliin uimapuvussa uitavaan kylpyläpuoleen sekä hieman, ainakin meille, alkuun totuttelua vaatineeseen saunamaailmaan, Saunalandschatft - mikä on täysin textilfrei-osasto, ja mihin on kumpaankin aina erillinen sisäänpääsymaksu. Päästäksesi  saunomaan on siis hyväksyttävä oma alaston kehonsa samoilla lauteilla kaikkien muiden, myös vastakkaista sukupuolta olevien alastomien kehojen joukossa. Eikä alastomuus rajoitu vain saunojen lauteille; uimapuku on riisuttava heti saunaosastolle saavuttaessa, toisinaan hyvinkin loisteliaassa saunaosaston aulatilassa, mistä matkaa jatketaan pyyhkeeseen tai kylpytakkiin verhoutuen, tai nakuna.

Iso saunapyyhe on kuitenkin välttämättömyys  kuivauspyyhkeen lisäksi, sillä saunojen seinille ripustetut pienet sievät kyltit "Kein Schweiss am Holzt"- Ei hikeä puulle, tarkoittavat käytännössä sitä, että pyyhe levitetään huolellisesti niin että se yltää myös alalauteella mahdollisesti pitämiesi varpaiden alle. On käynyt niinkin nolosti, että suomalaista miestä on saksalainen saunavahti asiasta joutunut ojentamaan...

Saunavahti on arvokkaammin ilmaistuna saunamaisteri, useimmiten Herr Saunamaister, jonka tehtäviin kuuluu löylynheitto, Aufguss, yleisimmin kerran tunnissa joka saunassa. Hän, ja vain Hän, on ainoa henkilä, jolla on valtuudet löylynheittoon, mikä Saksassa koetaan aivan liian vaaralliseksi tehtäväksi tavallisia ihmisiä koskemaan. Saunaosastolle saavuttaessa kannattaakin etsiä ilmoitusta, missä on tarkka selonteko siitä, missä saunassa mihinkin aikaan on millainenkin löylynheittö eli Aufguss, sillä niin mainota kokemusta ei kannata menettää.

Löylytuokiota varten kyseiseen saunaan on tultava ajoissa, sillä kesken rituaalia ei saunaan pääse. Aufgussin aluksi saunan ovea ja mahdollisia ikkunoita pidetään joitakin minuutteja sepposen selällään, jotta ilma vaihtuu eikä toisaalta ole valmiiksi liian kuuma. Saunamaisteri, joka voi olla sortseissa, pyyhe vyötäisillä tai nakuna, tervehtii saunojia ja kertoo lyhyesti jotain tulevasta, ja hänelle toivotetaan iltoja, Guten Abend. Tämän jälkeen alkaa löylynheitto, huolellisin, harkituin kädenliikkein, ja tismalleen määrätyllä vesimäärällä. Sitten Herr Saunamaister vetäisee jostain pyyhkeen ja alkaa viuhtoa sillä ilmaa, aluksi  yleisesti huitoen, ja tässä vaiheessa joku mies jo siirtyy alalauteelle (ne harvat naiset istuvat siellä jo valmiiksi), sitten tarkentaen työtään eli pari napakkkaa viuhinaa jokaisen saunojan kohdalla, ja voi, miten hyvältä se tuntuu, tämä vaihe on löylynheitoa huomattavasti tehokkaampaa!

Tämän jälkeen voi käydä niinkin hassusti, että yhtäkkiä huomaat istuvasi yksin lauteilla muun saunaväen jonottaessa hikisinä alasti saunan oven tuntumassa saunamaisterin tarjoamia pieniä purnukoita, jotka osoittautuvat tuoksuvaksi yrttiöljyksi tai hunajaksi, minkä kaikki hierovat tarmokkaasti itseensä ja palaavat tuoksuvina takaisn lauteille nauttimaan toisestä löylynheitosta. Jossain saunassa voidaan tarjota suolaa iholle hierottavaksi ja lisämaksusta jopa turvetta, mutta yleisimmin seuraa vain toinen löylykulhollinen, minkä  jälkeen ilmaa saatetaan viuhtoa vaikka jättiläisviuhkalla, mutta vähintään saunamaisteri näyttää taitonsa viimeisen päälle hiotuilla tosi tiukoilla täsmä-pyyhe-iskuilla, mitkä laittavat kuuman ilman huikeasti kiertämään. Kiitosten ja illanjatkojen toivottelun jälkeen voi rauhassa jäädä lauteille, ja liueta pikku hiljaa jääkylmään altaaseen, sadesuihkuun, pehmeisiin vesiin, jalkakylpyihin, piha-altaaseen, aurinkotuoleille, lepo-osaston rauhaisaan taikamaailmaan ja uuteen saunakierrokseen sitruunan tuoksuineen, suolakiviseinineen, koivunrunkoineen....lista on loputon ja kylpylöiden määrä lukuisa.

Alastomuus vaikuttaa olevan saksalaisissa saunoissa äärimmäisen luonnollista. Kukaan ei tuijota, kukan ei lähentele ketään, ilmassa ei pörrää pisaraakaan seksuaalisuutta. Valtaosassa saunoista ollaan hiiskumattoman hiljaa , tapa josta olen alkanut nauttia suunnattoman paljon. On uskomattoman rentouttavaa sukeltaa hiljaiusuden keskelle, ja tietää sen jatkuvan. On lupa vaipua ajatuksiinsa tai olla vain, ilman ainuttakaan odotusta kenenkään taholta. Loppujen lopuksi, kun tapaan on tottunut, tuntuu se melkein mukavalta. Balttian kylpylöiden seka-uimapuku-saunamaailmoihin verrattuna on nautinto saunoa ilman uimapukua, suomalaisiin sukupuoleen sidottuihin saunoihin verrattuna on mukava saunoa yhdessä puolison kanssa ja uiminen ilman uimapukua, sekä uimisen ja saunomisen vuorottelu ilman jatkuvaa uimapuvun riisumista ja pukemista on hyvin nautinnollista. Tällaisessa mittakaavassa rakennettuja saunamailmoja toisaalta ei millään kannattaisi edes rakentaa miehille ja naisille omia, mutta näissäkin on monesti vain  naisille varattu sauna ja/tai kerran kuussa oma ilta naisille.

Vaikka en lakkaakaan ylistämästä saksalaisetn kylpylöiden lämpimiä vesiä ja upeita saunamaailmoja, on itselleni toistaiseksi kuitenkin epäselvää se, olisinko valmis Suomessa samanlaiseen alastonkulttuuriin. Haluaisinko olla lauteilla alasti kaikkien alastomien miespuolisten tuttavieni kanssa. Jotenkin se vain on erilaista kun ketään ei tunne.

                                                              xxxxx

Vaikka Soltaun pihalle olisi saanut jäädä yöksi asuntoautoilla, on meille monesti luontevampaa jatkaa eteenpäin edes hippunen, saapua vielä jonnekin, missä saa aamulla uteliaana herätä uuteen päivään. Nummien yöilma haisi juurikin nummille, kuivalle ja vahvalle.

http://goo.gl/maps/6KRwD

31.12.2012    Huoltoaseman piha, jossain keskisessä Saksassa

Edes jouluaattona 2005 ei Saksan moottoriteilää ollut näin hiljaista kuin uudenvuoden aattoiltana 2012. Miksi kukaan ei halua mennä minnekään, mitä kaikille rekoille on tapahtunut, ajokieltoko? Mutta missä ne ovat, sillä kaikki taukopaikat ovat typötyhjiä, aivan totaalisesti. Okei okei, voin ymmärtää, ettei ehkä saksalainen huoltoaseman piha ole se kaikkein tavotelluin uudenvuodenviettopaikka, mutta rekat!? Ja muillekin vinkiksi, kyllä täällä on ihan mukavaa, suorastaan ratkiriemukasta, kun on hyvää seuraa. Ja vaikkei seuraa olisikaan, on täällä ainakin äärimmäisen hiljaista.

Vuoden viimeiseltä koiralenkiltä palatessamme meitä odottaa yllätysjuhlat. Alkumaljat tarjoillaan heti portaissa, ja viinirypäle-allergikon cociksen joukossa uiskentelee näppärästi retiisi. Tarjoilijoiden kukkamekojen somisteeksi väsätyt päänauhat rusetteineen on askarreltu teipatusta vessapaperista ja valtaisan ruokailuhuoneemme pöydälle on katettu tortilla-illallinen. Pidetään puheita, herkutellaan, ja kiljutaan uudelle vuodelle tervetuloa. Todetaan ettei tänä vuonna olla tehty mitään muuta kuin syöty, kunnes ajotuntien aikana suunnitellun ohjelman alettua täytyy muuttaa mielipidettä. On varvastanssikoreografiaa tarinan kerronnalla, koko menneen vuoden merkittävimpien tapahtumien läpikäyntiä muistitietokilpailun avulla ja loppuhuipentumana silmusviisukilpailut vaikuttavine esityksineen. Naurettuamme vatsamme kipeiksi pakotamme lopulta itsemme nukkumaan ennen huoltoaseman ensimmäisiä aamiasvieraita, ja olemme onnellisa siitä, että meillä on Perhe.

Aamuöinen ilma tuoksuu kylmältä ja kirpeältä, puhtaaltakin. Ei sellaiselta, miltä yleensä huoltoaseman pihoilla haisee. Ja yhtäkkiä mieleen muistuu vuoden viimeisen päivän alkuosa, muutaman tunnin nummikävely sekä lenkki vanhalla turpeenottosuolla Pietzmoorilla sekä rento ja ravitseva monen ruokalajin ravintolaillallinen Soltaun liepeillä.  Taisi olla hyvä vuosi. Huomenna huoltikselle brunssille ja sitten Italiaan. Ehkä.

Kartta parin talven Italiaan suuntautuneiden asuntoautomatkojen yöpaikoista, matkaparkeista ja "villeistä öistä"

http://goo.gl/maps/xRgmm

Bonassolan rantakatu, Italia. Talvi, syys-ja kevät käytössä, ei kesää eikä pääisiäistä. Loistava, suorastaan super!

Tämän jälkeen alkaa juttusarja keskitalven 2012-2013 Italiaan suuntautuneesta matkasta, pieniä päivityksiä yöpaikoista käsin.

Kartan siniset nastat ovat tämän vuotisia yöpaikkoja, muut menneiden vuosien.

Itäinen ihme

On sysipimeä, kuuman kostea ilta, kun pysähdymme moottoritien taukopaikalle jossain Istanbulin ja Bulgarian rajan välimaastossa. Sammakot kurnuttavat hurjana ja kaskaat eivät malta lopettaa säksätystään. Meidän on tarkoitus pitää pieni tauko ja ajaa sitten jonnekin

"turvalliseen paikkaan" yöpymään.

Kun silmä tottuu pimeään, alamme tehdä jänniä havaintoja; muslimit rukoilevat autojen väleissä pienillä matoilla ilman kenkiä, ja nurmikoilla nukkuu kokonaisia perhekuntia!
Makuupusseissa, lakanoiden kanssa, takit peittonaan. Ja mitä ihmettä, ihmisiä nukkuu myös asvaltilla autojen väleissä. Jotkut perheet ruokailevat maassa ringissä istuen,toisaalla äidit peittelevät pienokaisiaan unten maille. Muutama harva nuokkuu auton etupenkillä, ovet sepposen selällään, onhan todella kuuma.

Vanhempi ruova syö antaumuksella pähkinöitä, kuorien ne maahan. Hetken päästä aluetta hoitava siivooja, rikkalapion ja harjan kanssa aluetta kiertävä herra huomauttaa rouvalle, että tsot tsot eipäs sotketa. Rouva vähän häpeissään kuoria korjaamaan.

Kaikkialla on rauhallista ja hyvin hiljaista, vaikka tuntuu kuin koko itäinen maailma olisi päättänyt lähteä samaan aikaan liikekannalle. Meitä on täällä siis todella paljon.
Niin paljon, että myöhemmin Serbiassa jonotamme moottoritien maksukopille kahdeksan auton leveydellä kilometrin mittaisessa jonossa. Ja Serbian ja Unkarin välisessä tullissa kuluu aikaa kolme tuntia! Koska Unkari haluaa nähdä jokaisen ihmisrievun koko omaisuuden.

Mutta tuohon yöhön takaisin. Siinä käy lopulta niin, että vähän häpeillen me lukitsemme automme, ja kiinnitämme kahleen etuovien väliin, vedämme verhot eteen, ja kömmimme puhtaiden lakanoiden väliin, kerrosta muita ylemmäs nukkumaan.

Yöpuku päällä, hampaat pestynä kohtaan suoraan sängystäni lapsensa nurmelle nukuttaneen naisen katseen. Hetken hymyilemme hämillisesti toisillemme, sitten minä vedän kaihtimen alas.
Kattoikkuna avoinna nukumme rauhallisen yön ja jatkamme aaamulla virkeinä, viettääksemme myöhemmin toisen samanlaisen yön Serbiassa.

Meillehän opetetaan, että leirintäalueiden ulkopuolella ei ole suotavaa eikä turvallista nukkua. Eritoten itäiset maat ovat outoja, vaarallisia, pelottavia. Pitäisi oppaiden mukaan suorastaan kysellä turisti-infoista mihin leirintäalueisiin edes voi luottaa. Ja niin kuin arvata voi, eivät nämä kedolla nukkujat olleet valkoihoisia, länsieurooppalaisia matkailijoita, vaan turkkilaisia, serbejä, albaaneja, kosovolaisia yms.
Kyllä nyt meni opetukset ja todellisuus aika poskelleen.
Me todella häpesimme, että meidän piti lukita itsemme autoon, kun muut vain nukkuvat kedoilla kuin taivaan linnut!


Kuka voisi kuvitella tällaisen ilta/yö-tuokion saksalaisen moottoritien taukopaikalla?

Teksti on lainaus matkapäiväkirjasta heinä-elokuun vaihteessa kesällä 2009, jolloin olen näköjään vielä 

sellaista jaksanut kirjoittaa:)

Vapautta, vapautta vain - yöpymisen filosofiaa

Eräänä kesänä, jossain puolalaisen maaseudun uumenissa pysähdyimme  pitkän ajopäivän päätteeksi rekkaparkille yöpymään.
Ilmassa oli dieselin käryä ja lehmien hajua. Maisssipelto heilui hiljaa pimeässä leppeässä tuulessa ja asvaltista huokui menneen päivän paahde. Ilta-ateriaksi oli tarjolla tuoreilla vihanneksilla jalostettua kanamakaroonikeittoa, puolalaista  limppua ja vahvaa mustaa teetä. Sammakot kurnuttivat hulluina viereisessä lammessa, ja lapset tutkivat tienoota alkovin kattoikkunan kautta.
Oli täysikuu, ja kuopuksemme sanoi, että nyt tuntuu lomalta!

Ehkei tuo enempiä selittelyjä tarvitse,  yksi satunnainen ilta kertoo hyvin sen, mitä matkoiltamme pääsääntöisesti haemme; vapautta, seikkailuja ja elämän pieniä, yksinkertaisia iloja.
Ja se, ettei yöksi  tarvitse etsiytyä leirintäalueille, on meille vapautta parhaimmillaan. Ettei leiripaikalla ole välinearvoa itsessään, vaan se on vain turvallisen tuntuinen paikka levähtää. Että voi levähtää juuri siellä, mikä sen hetkistä tilannetta parhaiten palvelee.

Silloin kuin vain telttailimme, olimme aika kateellisia asuntoautoilijoille sekä asuntovaunuilijoille. He näyttivät voivan jäädä tien poskeen taukopaikoille yöksi tuosta noin vaan. He saattoivat säädellä ajamisen ja elämisen rytminsä omien tarpeidensa mukaan kun meitä määräsivät leirintäalueiden aukioloajat.

Kyllä mekin ruokamme saatoimme trangialla keittää taukopaikan pöydällä tai kedon laidalla filtin päällä, ja vauvan pepun sai pestyä hanallisen vesikanisterin alla, mutta nukkuminen...Meille kun lasten ollessa pieniä, olivat myöhäiset illat ja alkuyöt kaikkein parhainta mahdollista ajo-aikaa, ja oikeastaan jopa kahdenkesken-parisuhdeaikaa. Iltapalan aikoihin pidetyn tauon päätteeksi, iltasadun jälkeen lapsille puettiin pyjamat päälle ja heidän yönsä alkoi lakanoiden alla auton turvaistuimissa. Ja me aikuiset saimme jutella etupenkeillä aivan omassa rauhassamme, jahka nyt ensin oli pidetty levotonta puoli tuntia kädestä penkkien selkänojan raosta, samalla kun ajaa hurautimme neljä sataa kilometriä Saksaa, Ranskaa tai Ruotsia. 

Huvittelun jälkeen oli illan haasteen vuoro; oli löydettävä a) leirintäalue, minkä portti on auki (ja näitä on Norjan ulkopuolella todella vähän) tai b) leirintäalue, minkä suljetun autoportin vieressä on jalankulkijoille avoin kävelyportti (näitä on jokunen) tai c) etsiydyttävä sopivaan puskaan teltan pystytystä varten (näitä on seudusta riippuen hyvin tai hyvin huonosti tarjolla). 
Vaihtoehdossa a) on toimittava hiiren hiljaa. Paikka on käytävä valitsemassa etukäteen kävelten ja on varottava sohimasta taskulampun valokiilalla toisten telttoihin omaa paikkaa etsiessä. Auton moottori on sammutettava välittömästi paikalle ajettua ja ovia on muistettava olla paiskomatta kiinni. Vaihtoehdossa b) ei tarvitse välittää edellämainitusta auto-osuudesta, sillä auto jää kiltisti leirintäalueen ulkopuolelle parkkipaikalle ja sen sijaan auton katolta irrotetaan majoituskanuuna, sininen valtava muovitynnyri, mikä sisältää teltan, makuupussit ja makuualustat. Majoituskanuuna kannetaan kapeasta kävelyportista sisään leirintäalueelle ja teltta pystytetään ja laitetaan yökuntoon, minkä jälkeen nukkuvat lapset kannetaan sylissä yksitellen telttaan, sen kapean kävelyportin kautta, minkä jälkeen haetaan autosta muut tarpeelliset tavarat,edelleen sen kapean kävelyportin kautta ja koetetaan lopulta änkeytyä omiin makuupusseihimme lapsiamme tallomatta. Tämä kaikki luonnollisesti kuiskaten ja vaellustelttaan majoittuen.
Vaihtoehto c) on lasten leikkiä edellisiin verrattuna, edellyttäen että vettä on ymmärretty tankata kanisterit täyteen ja että telttailupaikaksi valikoituu joku muu kuin tukholmalaisen lähiön takapiha, missä ei edes mieheni saa nukuttua, muttei onneksi kerro paikan herättämää levottomuutta minulle ennen aamua.

Ymmärrätte siis sen riemun, minkä vallassa teimme ensimmäisiä asuntovaunumatkojamme! Meille oli avautunut aivan uusi maailma, me saatoimme vihdoin pysäköidä keskiyöllä yhdistelmämme moottoritien taukopaikalle, kantaa nukkuvat lapsemme valmiiksi pedattuihin sänkyihin, keittää kupit teetä ja lukea vaikka puoli tuntia romaania sängyssä, sammuttaa valot ja ruveta nukkumaan. Ja jos lapset olivat hereillä, haistelimme yöilmaa, ihmettelimme rekkoja, keinuimme ja kiipeilimme energiat tyhjiin ja saatoimme jopa hurvitella syömällä huoltiksella ranskanperunat. Lapsista se oli kaikki tavattoman jännittävää. Ja meistä vapauden perikuvaa.

Vaunussa ei kuitenkaan ollut suihkua ja sen vesisäiliöt lavuaaripesuja varten olivat säälittävän pieniä kuudelle hengelle. Harmaat- eli likavedet johdettiin vaunun alle  pesuvatiin ja säännösten kiristyttyä suljettuun pussiin, mikä piti muistaa käydä asentamassa vaunun alle ennen keittiö-tai pesuhommiin ryhtymistä, ja luonnollisestikin käydä jonnekin säälliseen paikkaan tyhjentämässä sopivin väliajoin ja viimeistään ennen liikkeellelähtöä. Jos oli unohtanut murokulhon huuhtelua varten käydä laittamassa pesuvadin vaunun alle, saattooi saksalainen naishenkilö tulla huoltiksen pihalla koputtamaan oveen ja huomauttaa napakasti asiasta. Ei sillä väliä, että rekkamieht pissivät autojensa viereen asvaltille, mutta voi voi, ein bischen Milch unter der Caravan, ja se ei ole soveliasta, Verstehen Sie! (siis MAITOA pari pisaraa vaunun alla!)

Mikä huomattavasti pahempaa, aloimme tehdä havaintoja ympärillemme rakennetusta salaliitosta, minkä muodostivat asuntoautot, ja paikat mitä kutsuttiin nimillä Stellplatz, Aire de camper ja Area sosta camper tai Area attretzata. Magneettien lailla nuo paikat näyttivät vetävän puoleensa asuntoautoja, emmekä alkuun ymmärtäneet kuin sen, ettemme me vaunumme kanssa sopineet mukaan. Kielletty hedelmä kiehtoi ja suututti, ja kun saimme lopulta selville, että nuo paikat tarjoavat asuntoautoille mahdollisuuden yöpymiseen ja vessan sekä harmaiden vesien tyhjentämiseen ja raikkaan veden täyttöön, lähes muserruimme; oli olemassa matkailumuoto, mikä täyttäisi täydellisesti kaikki toiveemme mutta meillä ei ollut varaa oikeastaan edes siitä haaveiluun, saatika omaan asuntoautoon.

Mutta mahdotonkin muuttuu joskus mahdolliseksi. Kun tarpeeksi haluaa, alkaa alitajuntakin työstää keinoja ratkaista ongelma ja saavuttaa tavoite. Mieleen rakennettu aarrekartta toimii kun haavetta pitää liittolaisena eikä vihollisena. Meistä tuli lopulta salaliiton täysvaltaisia jäseniä.

Nukumme edelleen moottoriteiden taukopaikoilla ja leirintäalueillakin joskus, silloin kun halumme asettua päiväksi pariksi aloillemme, köllötellä uima-altaalla ja pestä pyykkiä, tai seudun/maan turvallisuus tai lainsäädäntö sitä vaatii, tai jos se tarjoaa meille jotain erityistä, muuten saavuttamatonta, mutta valtaosan matkaöistämme vietämme virallisissa tai epävirallisissa matkaparkeissa, villeinä ja vapaina.

Viralliset matkaparkit on merkitty maastoon kyltillä, missä useimmiten on asuntoauton kuva mahdollisella saatetekstillä varustettuna, ja ainakin suurin osa niistä, on merkitty  erilaisiin opaskirjoihin, vihkosiin ja nettisivuille. Suosituimmat kirjat lienenvät http://www.adac-shop.de/Reiseliteratur/ADAC-Stellplatzfuehrer-2013-Deutschland-Europa.html ja http://www.bordatlas.de. Niissä matkaparkit on esitelty sanoin ja osa pienin kuvin, on ajo-ohjeet ja koordinaatit sekä kirjan alussa selostetuin symbolein http://www.bordatlas.de paikan palvelut. Vaikka kumpainenkin kirja on saksaksi, saa ainakin sanakirjan avulla symbolit helposti selville, ja kirjojen käyttö onnistuu saksaa taitamattomaltakin. Näiden kirjojen lisäksi on maa- ja paikoitelen jopa seutukohtaisia matkaparkkikirjoja kunkin maan kirjakaupoista, ja netistä löytää googlettamalla paikan nimeä ja esim sanoja Stellplatz (saksaa), Area sosta camper tai Area attretzata (italiaa) tai Aire de camper (ranskaa) tietoa paikkakunnan tarjoamista matkaparkeista.

Virallisten matkaparkkien hinnoittelu, laatu ja palveluiden taso on yhtä kirjavaa kuin niiden sijainti, ainoat yhteiset nimittäjät käyttämillemme paikoille ovat olleet vuorokauden ympäri vapaa ja yksinkertainen tulo ja poislähtö, sekä levollisin mielin nukutut yöunet. Paikka voi olla ilmainen mutta sähköstä ja raikkaan veden otosta maksetaan. Paikka voi maksaa kiinteän vuorokausihinnan ja sen lisäksi edellä mainitut palvelut maksetaan erikseen. Paikka voidaan maksaa siellä vietetyn tuntitaksan mukaaan automaattiin ja palvelut maksetaan erikseen. Paikalla voi olla kiinteä könttähinta, mikä pitää sisällään yöpymisen sekä kaikki palvelut. Paikka voi olla ilmainen eikä mitään palveluja ole. Useimmiten maksut suoritetaan automaattiin ja useimmiten vessan ja harmaanveden tyhjennyksen voi suorittaa ilman maksua, mutta raikas vesi ja sähkö maksavat. Hinnat vaihtelevat karkeasti viitosesta kahteenkymppiin (esim. Venetsia) sijainnin mukaan, vesimaksu monesti euron luokkaa.  Useimmiten paikat ovat aitaamattomia ja vartioimattomia, mutta myös tästä on poikkeuksia. Osa aidatuista paikoista käyttäytyy leirintäalueen tavoin ja sulkee illalla porttinsa avatakseen ne aamulla vasta määräaikaan, mutta useimmiten turvallisuus syntyy paikan sijainnista ja toisista matkalaisista.

Meillä on tapana aina, ihan aina, leirintäalueen ulkopuolella yöpyessämme kiinnittää auton etovien väliin ketju, mikä estää tai ainakin hidastaa lukkomurtoa ja ovesta hiljaa sisään hivuttautumista, tai ohjaa mahdollisen rosvon yrittämään sisään ketjuttoman auton etuovesta. Ohjaamoon ei jätetä mitään ja passipussi/lompakko ja kännykät laitetaan yöksi patjan alle pään tienoille, minne ei pääse kiipeämättä ylitsemme. Tietokone on alkovin pohjan alla hankalasti kaivettavissa ja autossa on hälytys. Ketju laitetaan aina, jotta missään ei tule oloa, että "tässä nyt on niin vaarallista että tarvitaan oikein ketju" ja jotta se todella olisi paikoillaan myös sinä mahdollisena yönä, kun/jos varkaita lähettyvillä hiipii. Olemme myös tehnet periaatepäätöksen, että emme jää paikkaan missä jollain on levoton olo, sillä on turhaa jäädä nukkumaan, jos joku pelokkaana joutuukin yönsä valvomaan.  

Ai niin, nämä niin kutsumani viralliset matkaparkit ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan erityisesti asuntoautoille, osa myös asuntovaunuille, osoitettuja parkkiruutuja aivan missä vain. Ruokakauppa, kylpylä, museo, linna, ravintola, huvipuisto, retkeilyalue, tehdas, uimaranta, viinitila, maatalo tai vaikka alppihissien lähtöasema on voinut varata osan pysäköintikapasiteetistaan vain ja ainoastaan matkailuajoneuvoille, ja parhaimmillaan järjestänyt alueen johonkin nurkkaan pienen pömpelin, mihin nämä voivat laskea harmaatvetensä ja tyhjentää vessan sekä saada juomavettä. Ne voivat olla myös varta vasten matkailukulkineille rakennettuja palvelukokonaisuuksia huolellisesti pohjustettuine maastoineen, omine sähkötolppineen ja suihku-ja vessarakennuksineen hienojen matkailukohteiden tuntumassa kuin kaupungin tai kylän keskustassa tai laidalla muutama parkkipaikka mitäänsanomattomalla, keskinkertaisella tai aivan loistavalla sijainnilla, ilman palveluita tai riittävillä peruspalveluilla (tyhjennys/täyttö). 

Huoltopiste yksinkertaisimmillaan, Bonassolan rantakatu, ei kesäkäytössä.

Yhteistä kaikille on se, että ne yleensä ovat "siellä missä sinäkin", matkailijaa kiinnostavissa kohteissa, tai reitin varrella, pienellä poikkeamalla saavutettavissa. Ja siksi me niistä niin pidämmekin. Voimme alppiretki- tai kylpyläpäivän päätteeksi jäädä vain autoon nautiskelemaan olostamme, lepäämään ja nukkumaan, juuri siihen missä olemme. Tai voimme illalla ajaa seuraavaksi päiväksi suunnitellun retkikohteen lähtöpaikalle valmiiksi, jolloin todella olemme silelä aamulla. Varsinaisina ajopäivinä taas on mukava etsiytyä yöksi soman pikkukaupungin tai kivan luontokohteen liepeille, jolloin aamukävelyn saa tehdä mielenkiintoisissa maisemissa.

Joskus ei jaksa lähteä etsimään mistään mitään, ja silloin on ihana ajaa ensimmäiselle vastaantulevalle 24h moottoritien taukopaikalla, valojen alle eikä viimeiseen rauhaisaan peränurkkaan pusikkoon kiinni (turvallisuusvinkki). Tai lähimmään pikkukylän kirkon kupeeseen tai torin laidalle. Nyrkkisääntönä se, että rosvot liikkuvat siellä missä suuret turistivirratkin, mitä pienempi paikka, sitä turvallisempi mutta aivan korvessa mieluummin piiloon kun näkösälle, ihan vaikka siksi, että saa olla rauhassa utelialta paikallisilta mopopojilta.

Näitä paikkoja nimitän epävirallisiksi matkaparkeiksi, ja niitä käytämme lähes poikkeuksetta Pohjolassa, paljon Balttiassa ja Italiassa ja jonkin veran myös muualla, muttei koskaan Etelä-Ranskassa ja Etelä-Espanjassa moottoriteiden eikä isojen asutuskeskusten lähettyvillä, sillä siellä riski ryöstön kohteeksi joutumisesta on suuri ja todellinen, valitettavasti Pohjois-Afrikasta tulleiden siirtolaisten köyhyyden ja suurten tuloerojen mukanaan tuoma.

On häkellyttävää nähdä samassa tolpassa p-paikan ja asuntoauton kuva sekä kuitenkin leiriytymisen kieltävä kyltti. Myös jotkut opaskirjat kertovat maita, joissa villi leiriytyminen on kielletty, mutta jutun juoni on seuraava: leiriytymisellä tarkoitetaan toimintaa, jossa matkailuajoneuvosta johdetaan vesiä ulos, sen ympärille levitetään tuoleja, pöytiä, markiiseja, grillejä tai muuta tavaraa tai tukijalat veivataan alas. Mutta jos paikalla saa pysäköidä yön yli, saa kulkuneuvossa myös nukkua sisällä yön yli. Fiksusti toimien pärjää missä vain, ja voi törmätä jopa niin häkellyttävään tilanteeseen, että asuntoauton ovien lukitseminen tuntuu ikävästi porukasta erottautumiselta ja epäluottamuksen osoitukselta vallitsevia olosuhteita kohtaan.