torstai 21. helmikuuta 2013

Alkusoitto - Vaikka jäljet peittyvät hiekkaan, jäävät ne sieluun








Blogin nimi vain pulpahti mieleeni eräänä alkuyönä, saunan jälkilämmöissä, antaessani alitajunnan vapaasti vaeltaa. Kenties nimi ei kuitenkaan ollut sattuman kauppaa, sillä lähes saman tien havahduin huomaamaan, että olemme harvinaisen tunnollisesti noudattaneet tuon vanhan arabialaisen sanonnan "Karavaani kulkee ja koirat haukkuu" filosofiaa käytänössä läpi koko yhteisen elämämme. Vanhojen, siis vanhojen vanhojen, yltäpäältä remontoitavien puutalojen ja nelipäisen lapsikatraan lisäksi elämämme on täyttynyt matkoista ja retkistä, lähelle ja vähän kauemmas. Emme ole tehneet mitään "niin kuin kuuluu tehdä", eikä tästä blogistakaan siis tule mikään "näin matkustat oikein blogi", vaan toivon mukaan runsas kokoelma tuokiokuvia erään perheen tavasta kulkea ja katsella maailmaa, karttoja, vinkkejä ja valokuvia unohtamatta.





Aikoinaa meidän odotettiin asettuvan lasten kanssa aloillemme, mutta me veimme heitä ahkiolla niin tunturiin kuin Etelä-Suomen soille ja telttailemaan kanssamme yhtä lailla Norjaan, Liesjärvelle kuin pitkin poikin Ranskanmaata. Ensimmäisen auto-teltta-matkan tärkein varustus oli leikkikehä, ja tuolla samaisella matkalla vietimme erään yön Bordeauxin sosiaalihuollossa, ja kuapungin huorat pitivät vauvastani huolta käydessäni suihkussa. En tosin tuolloin vielä tiennyt tuota, vaan luulin heitä matkailijoiksi, niin kuin automurtoamme selvittänyt poliisi oli antanut ymmärtää.
Nuoruusvuosien Siperian- ja Kiinan junailun jälkifiiliksissä teimme interreil-matkan Sisiliaan ja Tunisiaan yhden vauvan kanssa "kun kahden kanssa ei sitten enää voi", kahden pienen kanssa Portugaliin ja Ranskaan kun "kolmen kanssa ei sitten enää voi" ja kolmen alle kouluikäisen kanssa Espanjaan ja Sisiliaan "kun sen kerran voi näköjään tehdä". Ja vaikka laholla, asuntolainalla ostetulla ja matkan jälkeeen samalla hinnalla myydyllä vaunulla, kolmen alle kouluikäisen kanssa, kolmen kuukauden talvimatka 30 000 markan budjetilla ei olekaan mahdollinen, me kuitenkin halusimme yrittää. Ja arvatkaa mitä, se oli mahdollista!






Meillä ei koskaan ole ollut navigaattoria, emmekä juurikaan yövy matkailuautolla leirintäalueilla, mutta ilman kompassia ja otsalamppua lähdemme tuskin minnekään.  Matkoistamme valtaosa on tehty hyvin marginaalisella budjetilla, emmekä kymmeneen ensimmäiseen lapsiperhematkavuoteen käyneet monessakaan maksullisessa paikassa. Vasta kolmannella Barcelonn vierailulla oli varaa mennä eläintarhaan sisälle, sen edustan mammuttipatsaiden tutkimisen lisäksi. Matkamme rakentuivat pitkään ja pitkälti vain elämisestä vieraissa, kiehtovissa paikoissa ja paikallisten ihmisten elämän seuraamisesta ja luonnossa liikkumisesta, emmekä koskaan ole etsineet varsinaisia "lapsiperhekohteita". Olemme sen sijaan esimerkiksi kävelleet läpi koko Barcelonan, kaupunkiin olymppialaisia varten maalattua sinistä maraton-viivaa seuraten, aina Montjuicin kukkulalle asti. Yksi lapsi rinkassa, toinen rattaissa ja kolmas sekä kävellen että rattaiden astinlaudalla seisten.  Norja on kulkenut rinnallamme uskollisena sivujuonteena 
vuodesta toiseen, ja toiminut myös tiukkojen aikojen halpamatkakohteenamme, sillä siellä, varsinkaan Pohjoisessa, ei ole kukkaroa koettelevia houkutuksia, vaan takuutuote Luonto on aina  siellä ja siten miten pitääkin.






















Sisarrustensa hurjista pikkulapsi-ajan matkoista kateellisen, suoraan asuntovaunuun kannetun kuopuksen ei tarvinnut kauaan olla kateellinen, sillä vaunuaikamme jäi kiihkeäksi mutta lyhyeksi, ja kaipasimme kohta jo suurempaa vapautta; sitä, että kulkineen voi pysäköidä minne vain, matkan varrelta osuneille markkinoille tai kaupunkien sydämeen, eikä vuoristoisia ajoreittejä miettiessään tarvitse huolehtia teiden soveltuvuudesta vaunulle. Kun unelma, asuntoauton hankinta, ei taloudellisesti  ollut mahdollista, siirryimme useammaksi vuodeksi telttailun ja vuokratalojen mielenkiintoiseen maailmaan. Nuo vuodet sekä ruokkivat seikkailun tarvettamme että antoivat suloisia maistiaisia vieraassa maassa asumisesta, ja viimeksimainittuja makupaloja olemme edelleen nautiskelleet usena vuonna toscanalaista joulua keskiaikaisissa kukkulanpäällyskylissä viettäen.
Oletteko muuten ajatelleet, että samaistuminen paikalliseen elämään voi huipentua tunteeseen mikä syntyy viedessäsi roskapussin "omalla kotikadulla" sijaitsevaan roskikseen pimeässä lämpöisessä kesäyössä!





Onnistuttuamme viimein hankkimaan asuntoauton talvella 2006, jouluisen, Sisiliaan tehdyn vuokra-auto-koematkan ja rankan syöpävuoden päätteeksi, on matkustamisen tahti vain kiihtynyt. Kuoleman hipaisu nosti elämän halun ja riemun ällistyttäviin sfääreihin, ja alkoi poistaa viimeisimpiäkin  mutku ja sitku-ajattelun rippeitä. Jos ei ole mahdolista muuttaa vuodeksi Afrikkaan, lähdetään sinne sitten kahdeksi kuukaudeksi asuntoautolla, eihän Suomessa ole koulupakkoa vaan opiskeluvelvollisuus. Jos ei mahdollisuus olla nyt niin kauaa poissa kotoa ilman lapsia, että ehtisi kävellä koko Espanjan poikki Santiago de Compostelan pyhiinvaellusreittiä, kävellään sitten viimeiset 340 kilometriä. Jos ei yrittäjänä ole mahdollisuutta vuoden yhtämittaiseen vuorotteluvapaaseen, pidetään niitä vapaita aina silloin kun se ikinä on mahdollista, joka ainoa vuosi. Ja tätä rataa. Tehdään niitä haaveita todeksi sellaisina, kun ne se nyt on mahdollista. Muuten saattaa käydä niin, ettei niitä ole koskaan mahdollista toteuttaa minkäänlaisina. Rahaa ei oikein jää pankkiin, mutta ovatpahan lapset oppineet, että ihmeellisiä asioita voi tehdä, jos tarpeeksi niihin uskoo. Vaikka pyöräillä halki Euroopan sen tavanomaisen automatkan sijaan:)













keskiviikko 20. helmikuuta 2013


Eksyksissä?

Minun piti vain selvittää, mitä tarkoittaa "favicon", jotta minulla olisi edes minkään asteiset mahdollisuudet alkaa rakentaa elämäni ensimmäistä blogia. Sivun rakentelussa kun kehoitetaan käyttämään, siirtelemään ja rakentamaan gadgetejä ja faviconeja, ja tuntuu aika hankalalta niiden siirtely ja rakentelu, kun ei ole aavistustakaan siitä, mitä pitäisi siirrellä, saatika rakentaa.  

       

Ehkä hälytyskellojen olisi pitänyt jo tässä vaiheessa soida, vaikka todennäköisesti en niitä yli-innostuneelta mieleltäni olisi kuitenkaan kuullut. Sen sijaan ajauduin suohon, ja syvälle. Eksyin nimittäin sivuille, mitkä heti kättelyssä kertoivat, että halutessani blogista ei "vain keskinkertaista" vaan erittäin hyvän, lukijoita todella kiinnostavan, minun tulisi panostaa siihen täysillä, koittaa puolentunnin räpellyksen sijaan kirjoittaa yhtä bloggausta kymmenen tuntia!! Minun pitäisi verkostoitua ja markkinoida, avata tili twitteriin, retweetata ja promotoida suosittuja bloggaajia, kirjoittaa valmiiksi kymmenen laadukasta tekstiä, ja muistaa, etteä blogin pito on verrattavissa maratooniin eikä pikamatkaan. 


Tiedän nyt myös 20 keinoa muuttaa blogini kultakaivoksiksi, ja sen, ettei blogini välttämättä ole aivan järisyttävän kiinnostava, vaikka täti, äiti, äidin työkaverit ja sisko sitä lukisivat ja hyväksi kehuisivat. (Eikä ehkä ainakaan, kun tätiä ei ole, eikä äidillä työkavereita, eikä äidillä ja toisella siskolla nettiä?) Blogeja myös listataan, niitä voi perustaa ihan oman verkkotunnuksen alle, ja brändäystäkin pitäisi pohtia. Saattaisi kuulema myös käydä niin onnellisesti, että yksi ainoa blogini lukija kokee sen niin tavattoman kiinnostavana, että hän oikopäätä suosittelee sitä ystävälleen, joka taas omalle ystävälleen ja humpsis, kulovalkean lailla blogini on puolen suomen tietoisuudessa ja kaikki  pyytävät lisää, lisää!  Jostain syystä samaan hengenvetoon haluttiin muistutaa, että saattaisin myös voittaa lotossa jättipotin.


 Perheeni, kaiken silmien pyörittelyn jälkeen, näyttää kuitenkin uskovan, että saattaisin selvitä tästä haasteesta, vaikken lottoa enkä ymmärrä tuosta kirjoittamastani ollenkaan kaikkea. Mutta, tilalleni firmaan aletaan pikapuoliin hakea toista henkilöä; sellaista, jolla on aikaa myös työntekoon:)




Keskinkertaiseen olemme harvoin tyytyneet matkoillammekaan, eikä se aina elämää suinkaan helpota. Ei ainakaan silloin, kun on yö ja väsy, eikä riittävän hyvää yöpaikkaa tahdo löytyä. Joskus näin tapahtuu jo matkalla Norjaan, vaikka yleisimmin ilmiö esiintyy sieltä palatessa.  Lähes kaikki normaalisti jopa erinomaiset maisemapaikatkin väljähtyvät, kun takana on öitä autioilla hiekkarannoilla tunturien kupeessa, hillasoiden, merikotkien ja pyöriäisten naapurissa. Silloin on täysin ymmärrettävää, että matkalainen ryhtyy krantuksi, kukapa pettua leipäänsä kaipaisi. Mutta kun vasta olet matkalla Jäämerelle, ja väsymys sumentaa mielen, eikä tähänkään voi jäädä sillä olisihan se edellinen järven ranta kuitenkin parempi ollut...


Erään tällaisen pitkän väsyttävan ajon loppusuoralla tuli vastaan edes hauskoja nimiä,  Hakkas ja Sammakko. Eikä maa ollut Suomi, vaan jonkinlaista jatkumoa Meänmaalle, Tornionjokilaakson alueelle, mikä Haminan rauhaan vuonna 1809 asti on ollut yhtenäistä aluetta. Nyt viimein, v 2007 Meänmaa on saanut oman lipun, ja Meänmaan asioista neuvotellaan Meän tinkereillä. Ruotsissa meänkieliset ovat saaneer virallisen vähemmistökielen aseman, mutta Suomessa sitä pidetään vain murteena. Lipun keltainen ja sininen vaakaraita symboloivat kahta eri hallintoa ja valkoinen niitä yhdistävää jäätynyttä Tornionjokea.


Meänkielen ansioksi voitaneen näin lukea sen öinen yöpaikkamme, sillä ihan vain huvin vuoksi poikkeamme E10-tieltä, ja lähdimme koittamaan onneamme pienelle jäkäläkankaan keskelle luikertavalle hiekkatielle, kohti Hakkasin uimakuoppaa. 


Muutaman vuoden päästä kaipaamme samoilta main yöpaikkaa, ja olemme varmuuden vuoksi varustautuneet huoltoaseman halkosäkillä, sillä meillä on pieni toivonkipinä oikeasta muistikuvasta, kaikille avoimesta saunasta Hakkasin uimalammella. Haaveemme on kuitenkin herkkä ja hauras, ja lopulta lähes henkeämme pidätellen ajaa hissuttelemme viimeiset mutkat lammen rantaan. Siellä se on, vielä kauniimpana kuin muistikuvissamme, eikä jo yöpuulle vetäytyneen saksalaisen asuntoauton lisäksi ketään muuta!




Lähes hartaan hiljaisuuden vallassa lähdemme tutkimaan paikkoja, tuikkaamme tulen hyvin pieneen kiukaaseen, täytämme vesipadan ja sytytämme nuotion. Tulilla nautitun aterian ja ensimmäisten mehevien löylyjen rentouttamina solahdamme tumman ja kirkkaan erämaajärven syleilyyn, emmekä oikein tahdo uskoa onneamme todeksi. Tässä me nautiskelemme silkinpehmeästä vedestä usvakeijujen seassa, keskellä hiljaista erämaata. Seuraamme yön vaihtumista aamuksi, saunomme ajopäivän päätteeksi aivan omassa rauhassamme,  ja olemme niin kaukana maailman hälystä ja huolista kuin ikinä saattaa.
Uudestisyntyneinä vaivumme omaan autoon omaan sänkyyn kuikanhuutoa unen rajamailla kuunnellen. Ei tietoa paremmasta.